01. helmikuuta 2002
Teksti:

Hyvinkäällä asuva Hannu Helin on suomalaisen runouden Don Quijote. Hän on kirjoittanut johdonmukaista ja yksilöllistä lyriikkaa – monenlaisista kustannusongelmista huolimatta.
     Runoilija itse on kirjoittanut:itsestäni tiedän sen / että sairastuin kirjoittamiseen.
    Helinin loistava esikoiskokoelma Tärisen maailman kyljessä (1978) sai J.H. Erkon palkinnon. Hän aloitti Weilin+Göösin kirjailijana, vieraili Gummeruksella ja jäi sitten vaille kustantajaa.
    Helin on itse kertonut masennuksesta, joka tätä ajelehtimista seurasi.
    Vuodesta 1993 Helin on julkaissut kirjat sitkeästi omalla tuotemerkillään Pulvis&Umbra. Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen taannoisessa jutussa runoilijalle etsittiin sponsoria yritysmaailmasta – ja vuodeksi sellainen löytyikin.
    Vuoden runoilijaksi 1999 valittu Helin, 57, on nyt julkaissut kolmannentoista teoksensa A Human Been. Runoelman oli tarkoitus ilmestyä Nihil Interitin kautta, jonne käsikirjoitusta pyydettiin. Kustantaja ei kuitenkaan julkaissut kirjaa. Lopulta Helin sai kohdeapurahan ja julkaisi teoksen itse.
    Omien sanojensa mukaan runoilija ei enää aio turvautua kaupallisiin kustannuspalveluihin.
    Jälki on komeaa näinkin.
    Uuden A Human Been -runoelman varsinainen sankari on tietoisuus – eli filosofisesti ja eettisesti haastava, ristiriitainen käsitemaailma. Sen alta paljastuu tunteva ja kärsivä ihminen.
    Runoilija kokee olevansa yhä vähemmän ihminen tässä päivä päivältä mutkikkaammaksi käyvässä ”Absurdistanissa”. Arki- ja aviotylsyyttä Helin ironisoi lausahduksella oi apenmaa ja sen / ystävättömät anopinkasvot / koti kirkko ja bidee.
    Hän tuntee törröttävänsä ”kaltattuna ja petkelöitynä” lihakoukussa tai pyörivänsä vartaassa. Paljaana, sellaisenaan, luineen ja nahkoineen.
    Helinin ihminen on sekä uhri että peto, mutta runoilija ei anna periksi: puhu totta / äläkä lauseita, kuuluu hänen vaatelias imperatiivinsa.
    Helin on verrannut runojen kirjoittamista kieleen, joka tarttuu kylmään rautaan. Vertaus on osuva.
    Maailma on julma, runo lämmin. Runo on inhimillinen sanoma. Se on ase hullua maailmaa vastaan sekä toivon ilmaus tyhmyyden, väkivallan, kärsimyksen ja vääryyden keskellä. Mitä julmempi on maailma, sen rakkaammaksi käy elämä.
    Helinin teksti vaatii lukijalta valppautta. Todellisuuden luonne ailahtelee ja liikkuu moneen suuntaan. Niin tekee myös A Human Been -kokoelman runojen kieli. Se vyöryy kubistisesti, näyttää kohteensa samaan aikaan monesta eri suunnasta.
    Tämä näkyy myös kolmiosaisen runoelman nimessä. Se on muokattu englanninkielisen verbin gerundimuodosta. Nimi viittaa ihmisen menneisyyteen, kehitykseen ja degeneraatioon.
    Helin sanoo, ettei ihmisen tarvitse oppia mitään. riittää / että hän muistaa / kaiken jonka jo tietää. Se on paljon, se tekee runoilijan nöyräksi ja kriittiseksi: ensin syötiin lusikka / sitten lautanen / maailma on täynnänsä sitä / mitä ilman voin olla / miten vähän onkaan teidän paljonne / miten turhaa tärkeänne.
    Silti kokoelma osoittaa runoilijan oppineisuuden. Se näkyy teoksen lukemattomissa filosofisissa, kaunokirjallisissa ja musiikillisissa viittauksissa sekä hauskoissa ja ironisissa metaforissa. Runoilija uskaltaa olla naiivi lähes murrosikäisellä tavalla.
    Yliopistoajastaan Helsingissä Helin toteaa, että ”nuoruus meni kutosen ratikassa”.
    Helinin tyyliä leimaa tietty ehdottomuus. Runo on lujaa, kirkasta ja aaltoilevaa kuin käsinvedetty lasi. Herkulliset yksityiskohdat kuplivat runoissa. Kliimaksissaan teksti muistuttaa vulkaanista aivomyrskyä.
    Musta huumori nousee inhimillisestä tragediasta ja arkipäivästä. Jopa kuolemasta eli ”hautahieveristä” Helin nappaa lyyrisen niskalenkin: Kurkotan kuuta ja tähtiä taivaalle / olen Brodskyn haukka / lennän liian korkealle / ja räjähdän ilmakehän ulkopuolella kappaleiksi / suoraan sanoen olen sellaisilla lommoilla / ettei minua tästä oikaise / kuin kirkas peili / sidottu leuka ja lavetti // kasa mäntylautaa / ja kuusioavain.
    Linnut, luonto, omat lapset, informaatioteknologia ja päivittäiset tapahtumat liukuvat runouden ulapalle sulavasti Helinin tekstissä. Hän itse määrittelee: What poetry is / an island of truth / in the ocean of bullshit. Kieli käsittelee vaikka törkyä ja seuloo esiin kirkkaan totuuden.
    Runous alkaa siitä, mihin valheet päättyvät.

Kari Saviniemi

Hannu Helin: A Human Been. Pulvis&Umbra 2001.