Filosofi Slavoj Zizekista tuli iso nimi akateemisille amerikkalaispiireille viimeistään syksyllä 1998, kun hän esiintyi Lingua Franca -lehden henkilöjutussa, joka oli otsikoitu ”Enjoy Your Zizek!”.
Sloveniasta kotoisin oleva partasuu kertoi jutussa elämästään Jugoslaviassa ja haastoi vallitsevia käsityksiä sosialismin arjesta:
”Yleisesti ajatellaan, että sosialismi epäonnistui, koska se ei luonut Uutta Ihmistä vaan kyynikoita, jotka uskoivat systeemin olevan sairas, politiikan vastenmielistä ja vain yksityisen onnen mahdollista. Minun pointtini on tämä: ehkä depolitisointi olikin sosialistisen kasvatuksen todellinen päämäärä? Ainakin tämä oli minun nuoruuteni arkikokemus.”
”Hallinnon paradoksi oli, että jos ihmiset olisivat ottaneet ideologian tosissaan, se olisi tuhonnut systeemin tehokkaasti.”
Ironia ja kyynisyys vallanpitäjiä kohtaan voi olla vallanpitäjien mielestä hyvä asenne. Tätä teemaa Zizek kehitteli ensimmäisessä englanninkielisessä kirjassaan The Sublime Object of Ideology (1989), jossa hän pohti ideologian käsitettä. Sen jälkeen kirjoja on syntynyt tiuhaan tahtiin, vähintään yksi vuodessa.
Zizekin teoksia ei yhdistä mikään iso teesikokoelma, vaan häikäisevät analyysit kirjallisuudesta, elokuvista, musiikista, filosofiasta, teologiasta, historiasta, politiikan teoriasta ja päivänpolitiikasta.
Suomessa Zizekin ajatuksia on käsitelty ainakin Venäjän ulkopolitiikkaa ja dekkarikirjallisuutta koskevissa tutkimuksissa.
Ei ihme, että englantilainen Times Higher Education Supplement nimesi Zizekin ”oman aikamme Foucaultiksi”. Myös Zizekin vaikutus ulottuu ainutlaatuisen laajalle.
Suomalaiset tuntevat parhaiten Zizekin ajatuksia Tuomas Nevanlinnan Nyt-liitteen kolumneista. Nevanlinna on kertonut sopineensa toimituksen kanssa, ettei hän viittaa filosofeihin nimellä. Monet kolumnien omaperäisimmistä oivalluksista ovat peräisin ”Ljubljanan jättiläiseltä”.
Uusimmassa teoksessaan Did Somebody Say Totalitarianism? Five Interventions in the (Mis)Use of a Notion Zizek pohtii ’totalitarismin’ käsitettä eri yhteyksissä. Kirjassa käsitellään niin Stalinin 1930-luvun vainojen logiikkaa kuin syytöksiä psykoanalyyttisen kulttuuritutkimuksen totalitaarisuudesta.
Zizek esittää svengaavia pienoisanalyysejä muun muassa holokaust-elokuvista, Dalai Laman ja paavin eroista, Darwinin ja Derridan yhteyksistä, melankoliasta ja surusta, Millenium Bugista sekä elokuvasta Truman Show.
Tietysti monet ajatukset kiertävät tekstistä toiseen. Nyt Zizek käsittelee ironian ja ideologian suhdetta analysoidessaan säveltäjä Dmitri Shostakovitshin kuoleman jälkeistä mainetta.
Shostakovitshista on lännessä tehty sankarillinen ”kaappitoisinajattelija”, joka piti yksityisen ironisen etäisyyden stalinismiin. Zizek vastaa tähän, että toisinajattelu kaapissa ei ole toisinajattelua.
”Ideologiat hallitsevat juuri sen avulla, että ihmiset kehittävät siihen ironisen välimatkan. Jokainen puoluetoimitsija aina Staliniin asti oli tavallaan ’kaappitoisinajattelija’ ja puhui yksityisesti teemoista, jotka oli kielletty julkisuudessa.”
Ehkä suurimman vaikutuksen kriitikoihin on tehnyt Zizekin kyky yhdistää korkeaa ja matalaa. Face/Off-elokuvan analyysi yhdistyy totalitarismi-kirjassa Emmanuel Levinasin ja Jacques Lacanin vaikeahkojen filosofioiden pohdiskeluun.
Ranskalainen psykoanalyysin teoreetikko Jacques Lacan on Zizekin tuotannon tärkein viitepiste. Zizekiä kutsutaan ”psykoanalyysin edustajaksi” tai ”lacanilaiseksi”. Se pitää paikkansa, mutta raskassoutuisuuden sijaan Zizekin meno on ällistyttävän kepeää. Psykoanalyyttinen teoria on hyvässä kulttuurikritiikissä usein ajattelutapa, innoituksen lähde, inspiroiva sanasto tai ”metodeilla täytetty marikassi” – kuten myös Nevanlinna toteaa.
Zizek sekoittaa teorisointeihin populaarikulttuurin lisäksi päivänpolitiikkaa ja vitsejä.
Hän on huomattavasti luettavampi, ja pian ehkä luetumpi, teoreetikko kuin vaikka Fredric Jameson tai Judith Butler, jotka ovat lausuneet hänestä arvostavia sanoja. Saksassa Zizek on suosittu, hän on kirjoittanut kolumneja ja artikkeleita esimerkiksi Die Zeitiin.
Hyvä esimerkki Zizekin tyylistä on analyysi virtuaalimaailmasta.
Usein kauhistellaan, kuinka tietokonepelien pelaajat luovat pelatessaan epätodellisen minän, joka suhtautuu muihin ihmisiin vihollisina ja keskittyy vain omaan suoritukseensa. Humanistisen kritiikin mukaan tämä pelien minä voi vaikuttaa negatiivisesti todelliseen, arkielämän minäämme.
Zizek kysyy, onko pelien minä ehkä sittenkin se todellinen minämme.
Kenties on niin, että vuorovaikutuksen ja ihmissuhteiden velvoitteet pakottavat meidät omaksumaan ikäviä rooleja, kun todella haluaisimme elää tietokonepelien elämää: lahdata vihollisia, kilpailla ja ajatella vain omaa menestystämme.
Kirjan pohdinnoissa isketään sellaisten käsitteiden kimppuun kuin ”todellisuus”, ”minuus”, ”toinen”, ”kuvittelu” ja ”halu”. Käsitteet ovat psykoanalyyttisen tradition ominta maastoa, alueita joilla Zizek parhaiten kieputtaa normaalia ajatteluamme.
Zizek on myös vasemmistolainen ajattelija. Eikä vain ajattelija: hän osallistui Slovenian oppositioliikkeeseen ja oli ehdokkaana maan presidentinvaaleissa.
Ehkä Zizekin tärkeintä antia länsimaisen älymystön poliittiselle keskustelulle on osoittaa, että postmodernit teoretisoinnit eivät ole ristiriidassa tiukan vasemmistolaisuuden kanssa.
Liberaalin ja suvaitsevan uusvasemmiston syyttäminen pehmoilusta on yksi Zizekin lempiteemoista.
Päivänpolitiikka nousee esiin Did Somebody Say Totalitarianism? -kirjan suositeltavassa loppuluvussa. Se on konkreettisinta ja ymmärrettävintä Zizekiä, niin konkreettinen ja ymmärrettävä kuin hän muutoinkin on.
Zizek kirjoittaa Itävallan Jörg Haiderista ja sanoo Haiderin ja le Penin kaltaisten oikeistopopulistien olevan helpotus hallitsevalle konsensukselle. Oikeistopopulismi osoittaa nykyisen liberaalidemokraattisen hegemonian tarpeellisuuden.
Samalla huomio siirtyy pois siitä, mihin konsensuksella todella pyritään: radikaalin vasemmistolaisuuden ulossulkemiseen. Poliittisesta kentästä halutaan tietoisesti tehdä ”demokratia vastaan Haider” eikä ”markkinakonsensus vastaan radikaali vasemmisto”.
Näin tapahtuu myös suomalaisessa Eurooppa-keskustelussa ja siksi Zizekin analyysien soisi tarttuvan tännekin muutoinkin kuin svengin takia.
Slavoj Zizek, Did Somebody Say Totalitarianism? Five Interventions in the (Mis)Use of a Notion.
Verso 2001
Kyösti Niemelä
