14. joulukuuta 2001
Teksti:

Kääk! Ensin lähti Matti Klinge, ja nyt lähtee Helsingin yliopiston kirjaston ylikirjastonhoitaja, herrasmies ja sivistysporvari Esko Häkli, joka on ilmoittanut mielipuuhakseen Hufvudstadsbladetin sanaristikoiden ratkaisemisen.
    Kansalliskirjaston aarrearkun päälle istuu joulukuun alusta sensuuriin ja sähköiseen julkaisemiseen erikoistunut Kai Ekholm, jonka sanavarastoon kuuluu sellaisia termejä kuin digitointi, partnerius ja fund raising.
    Ekholmin ensimmäinen suuri missio on kansalliskirjaston hapertuvien ja pölyttyvien kokoelmien valikoiva tallentaminen digitaaliseen muotoon.
    ”Ihmisillä on usein naiivin romanttinen kuva kirjoista, eikä ihme. Kirjahan on ollut – miekan ohella – kristinuskon tärkein kuljetustapa, joten sillä on valtava symboliarvo. Todellisuudessa kirja jos mikä on massatuote. Fakta on se, että meillä on kokoelmissa yli 2,5 miljoonaa nidettä, joiden näkyvyyttä voidaan lisätä. Kansalliskirjasto ei ole pelkkä kirjamuseo tai kirjaterminaali, vaan keskeinen verkkotiedon tuottaja. Kansalliskirjastohan on koko kansallisen tietohuollon perusta!” informaatiotutkimuksen professorinakin ansioitunut Ekholm sanoo.
    Partneriuden turvin Ekholm haluaa nostaa kansalliskirjaston profiilia kulttuurivaikuttajana. Ekholmin visiossa sponsorirahoilla voidaan tuottaa entistä monipuolisempia näyttelyitä, kirjoja ja verkkojulkaisuja. Onnistuneesta avauksesta populaarikulttuurin suuntaan Ekholmin mainitsee pääkirjastossa esillä olevan näyttelyn suomalaisen äänilevyn historiasta.
    ”On totta, että Suomessa kirjastojen sponsorointiin ei ole totuttu, mutta esimerkiksi British Libraryssa tämä fund raising -perinne on arkipäivää. Yliopistot eivät saa tietenkään olla kerjuulla, mutta partnerius voidaan hoitaa myös tyylikkäästi. Kyllähän kaikki ymmärtävät, ettei johonkin vanhojen kirjojen näyttelyyn panna Poutun makkaramainoksia. Lisäksi yliopistolla on ohjeet ulkoisen rahoituksen toteuttamiseen. Sponsoreiden kanssa täytyy löytää yhteinen intressi”, Jyväskylän yliopiston ylikirjastonhoitajana vuodesta 1996 toiminut Ekholm linjaa.
    Väitöskirjassaan Ekholm käsitteli itsesensuurin kynnyskiviä, yleisten kirjastojen kirjapoistoja vuosina 1944-1946. Verkosta löytyy Ekholmin laatima, nykypäivään asti ulottuva Kielletyt kirjat -bibliografia. Kiellettyjen kirjojen hyllyissä – niin sanotuissa myrkkykaapeissa – on komeillut niin Juhannustanssia, Vankileirien saaristoa kuin opasta parempaan anaaliseksiin.
    Kun Ekholm nyt aloittaa urakkansa kansakunnan sivistyspääoman kasöörinä, minkälaista aineistoa siirtyy lukkojen taakse myrkkykaappeihin?
    ”Hmm.. Eivät ne asiat vaikenemalla parane. Kansalliskirjastohan ei sensuroi vaan takaa kaikelle aineistolle yhtäläisen historian. Toisaalta on vaikea sanoa, miten ihmisiä voisi enää järkevästi suojellakaan arveluttavalta informaatiolta. Sensuurin kömpelyydestä kertoo vaikkapa se, että internetissä jotkin hakurobotit blokkaavat amerikkalaiskoomikko Dick van Dyken mainitsevat sivustot, koska hakusanoina ovat dick ja dyke.”
    Sensuurin sijaan Ekholm haluaa uudessa virassaan puhua Ajasta ja Vastuusta.
    ”Ihmisen oma aikakäsitys on kuin taskulamppu, joka valaisee noin viikon taaksepäin ja kaksi päivää eteenpäin. Kuten amerikkalainen Stewart Brand toteaa poleemisesti: meillä on jopa 10 000 vuoden skaalalla kulttuurisia vastuita. Hypernopeiden muotien aikana on muistettava syvän kulttuurin hitaus”, Ekholm pohtii.
    ”Tämän päivän todellinen sensori on liiallinen informaatiotulva. Me tiedämme nykyään Hannele Laurin kehosta enemmän kuin omasta kulttuuristamme. Tällainen tilanne antaa kansalliskirjastolle valtavan vastuun oleellisen tiedon välittäjänä.”

Kai Ekholmin Kielletyt kirjat -bibliografia löytyy osoitteesta http://www.jyu.fi/library/julkaisut/kielletyt_kirjat

Henrikki Timgren
Kuva: Joni Töyrylä