Irony is over. Bye bye. Näin päättyi Pulp-yhtyeen edellinen, kolmen vuoden takainen albumi This Is Hardcore. Pitäisikö tämä muistaa tulkittaessa uutta teosta, jonka kannessa lukee We Love Life?
”Brittipopin” ja vuoden 1995 muistavat tietävät, että popkriitikot tarkoittavat ”ironialla” nokkeluutta ja hauskuutta, jossa on joku juju. Pulp ja Blur olivat ”ironisia”.
Oasis oli jotain muuta ja siksi suosituin kaikista. Ironia yhdistyy myös älyyn, ja äly karkottaa ihmiset; eihän koskaan voi olla varma, kohdistuuko pilkka heihin.
Ironia on hyvä sana: tämä retoriikan ja kirjallisuusteorian käsite voidaan ottaa esille, kun teoksessa on tutkimatonta, vaikeaselkoista syvyyttä.
Pulp ei kuitenkaan koskaan ole ollut erityisen nokkela tai hauska yhtye – poikkeuksellisen terävä ja kriittinen vain. Syyskuun lopussa laulaja-tekstintekijä Jarvis Cocker kertoi The Guardianin viikkoliitteessä, miten ironinen This Is Hardcoren sanoma oikeastaan oli.
”Katsopa tätä, eikö näytäkin hyvältä, mutta tosiasiassa se on paskaa”, hän sanoi.
Tämä teesi ei uponnut vanhaan brittipopyleisöön, mikä ei ole ihme, mutta levy oli täsmällinen kuvaus ihanteen ja todellisuuden välisestä ristiriidasta – itsetietoisuuden kirouksesta, joka käy hyvin ironian määritelmäksi.
Uutta albumia on jo tervehditty ”paluuna” This Is Hardcorea edeltäneisiin, kuulijaystävällisempiin teemoihin. We Love Life sisältääkin pari laulua, joissa ristiriita on liian ilmeinen ja siten melkein idyllinen, mutta kokonaisuutena teos on yhtä vakava ja traaginen kuin kaikki muutkin Pulp-albumit. Muutamasta luontokuvasta huolimatta siinä ei myöskään käsitellä ”olennaisempia” asioita kuin ennen.
Kysymys on yhä taistelusta ironiaa vastaan, ei sen tavoittelusta. This Is Hardcoren päätös oli fantasiaa. Todellisuudessa ironia jatkuu.
Weeds ja Weeds II (the origin of the species) avaavat levyn samalla teemalla kuin Mis-Shapes avasi vuoden 1995 Different Classin. Cocker rakentaa sanan weed eri merkityksistä kaksi tekstiä, joista huokuu luokkaylpeys ja reviiritietoisuus.
Rikkaruohot, vetelehtijät ja pakolaiset tulevat asvaltinkin läpi ja tuhoavat kaiken tieltään, jos sivistys ei puutu asiaan. ”Lajien synty” on kertomus hyväksikäytöstä, viljelystä, karsinnasta, joka ei pääty koskaan.
Näissä lauluissa on samaa luokkaturismin kritiikkiä kuin vanhassa Common People -hitissä, mutta tällä kertaa aggressioita ei ole upotettu hilpeään popmelodiaan. Syvä musiikillinen kudos kannattelee Cockerin säkeitä hellävaraisesti.
Albumin tarttuvin kappale The Night that Minnie Timperley Died puolestaan palaa samaan teemaan kuin monilta epävirallisilta kokoelmilta tuttu Little Girl (with Blue Eyes), joka levytettiin jo 1980-luvun puolivälissä. Kummassakin on kyse tyttöjen suvereeniudesta.
Tietynlaisilla tytöillä on valtaa, jota ei ole ansaittu. Poikienhan on usein ansaittava valtansa narrimaisilla teoilla, mutta tyttöjen valta on lähtökohtaisesti kiistämätöntä.
Tämä heteroseksuaalinen peruskokemus on Cockerin lempiaiheita. ”How can a girl have sex with these pathetic teenage wrecks?” hän kysyy Minnie Timperleyn tapauksessa.
Näyttääkin siltä, että väkivalta on ainoa keino lähestyä tytön täydellisyyttä ja hallita siihen kohdistuvaa tuskallista halua. Niinpä Minne Timperley, samoin kuin edellä mainittu ”sinisilmäinen pikkutyttö”, tapetaan epäselvissä oloissa.
Ambivalenssi on käsinkosketeltavaa, kun Cocker päättää laulun hokemalla ”Oh, Minnie, I can feel the pain, the pain, the pain” niin, että sana pain on puuroutua surkeaksi soperrukseksi. Tuska on sekoitus helpotusta ja surua: suvereenin tytön valta on kumottu mutta hänen kauneutensa on tuhottu.
Singlenä julkaistu The Trees on niin ikään outo kuvaus kuolemasta. Kertosäkeessä esiintyy vain keskeinen kuva, puu. Ahdistavat asiat on piilotettu niiden lomaan.
Wickerman puolestaan on sävellettyä proosaa, nostalginen näkökulma onnen hetkiin ja rapistuvaan Sheffieldiin, jossa Cocker syntyi vuonna 1963. Upeasti orkestroitu laulu on levyn parhaita.
Tämän jälkeen jännitteet valitettavasti raukeavat. Jälkipuoliskolla on kolme yhdentekevää tekstiä. The Birds in Your Garden ja Roadkill ovat tavanomaisen haikeita rakkauslauluja, eikä Cocker ole koskaan ollut tavanomaisten näkökulmien taitaja. Samoin I Love Life tuntuu tylsältä yritykseltä voittaa ironian kirous, sillä laulun sisältö todellakin on sen otsikossa.
Onneksi kekseliäs mustasukkaisuuslaulu Bad Cover Version ja sovitteleva päätöskappale Sunrise nostavat ristiriidat takaisin pintaan. Tunnustusta on annettava myös Bad Cover Versionin tekstivihkokuvitukselle, josta David Bowien kuuntelijat saavat arvaamatonta hupia.
We Love Lifen on tuottanut avantgarde-popin pioneeri Scott Walker, jolla on epäilemättä ollut tärkeä osa levyn äänikerrosten luomisessa. Musiikki on orgaanista, tietyllä tavalla läsnä. Perspektiivit ja sävyt vaihtelevat. Harkittu musiikillinen toteutus nostaa kokonaisuuden This Is Hardcoren rinnalle, vaikka viimeksi mainittu on temaattisesti lujempaa tekoa.
Popmusiikin sisällöt eivät kuitenkaan ole vain käsitteellisiä. Pop on ennen kaikkea tunteiden taidetta ja siksi vaikea kritiikin kohde. Kuten elämä, se vaatii kärsivällisyyttä. Niinpä We Love Life sisältää paljon yksityiskohtia, jotka odottavat kuulijoitaan myös vuonna 2010, kun sana ”brittipop” seuraavan kerran painetaan musiikkilehtien kansiin.
Antti Nylén
Kuva: Universal Music
