30. marraskuuta 2001
Teksti:

Milloin ja mistä kirjoitit ylioppilaaksi?

Lauttakylän yhteiskoulusta Huittisissa vuonna 1969.

Oliko Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosasto sinulle itsestään selvä valinta?

Minua kiinnosti ammatti, jossa saisin tehdä konkreettista luovaa työtä ja jossa työn tulokset näkyisivät välittömästi. Tein periaateratkaisun ennen ylioppilaskirjoituksia: jos saisin pitkässä matematiikassa laudaturin, pyrkisin arkkitehtiosastolle, muussa tapauksessa Taideteollisen oppilaitoksen (nyk. korkeakoulu) graafikkolinjalle ryhtyäkseni lastenkirjojen kuvittajaksi. Myöhemmin havaitsin, että matematiikan arvosanalla ei ollut juuri mitään merkitystä arkkitehdin ammatissa, pääsykokeissa kylläkin. Ja siitä huolimatta olen aina laskenut rakennusten pinta-alat väärin.

Minkälainen oli arkkitehtiopiskelijan ensimmäinen lukuvuosi?

Meidän vuosikurssimme aloitti opiskelun suuren vallankumouksen jälkeen, jonka vanhemmat opiskelijat olivat tehneet edellisenä keväänä. Vallankumous oli merkittävä, sillä aikaisemmin jokseenkin kaikki osaston kurssit olivat olleet pakollisia. Nyt kaikki oli valinnaista lukuunottamatta ensimmäisen lukukauden kestävää informaatiojaksoa. Sen aikana opetettiin perusasiat yksityiskohtia myöten alkaen papereista ja kynistä. Se oli tarpeellista, koska vuosikurssillamme oli koko joukko opiskelijoita, joilla ei ollut mitään kokemusta toimistotyöskentelystä – tämä seikka aiheutti jonkin verran pakokauhua opettajissa.
Vaikka valinnaisuus oli tärkeää, aiheutti se tutkintokokonaisuuden monimutkaistumisen, jota ratkaisemaan tarvittiin opintoneuvoja.
Kaiken kaikkiaan opiskelu tuntui alussa hankalalta ja verkkaiselta. Otaniemi oli kaukana ja sinne piti matkustaa bussilla. Sieltä ei voinut välillä kipaista hoitamaan asioita kaupungille vaan pitkiäkin aikoja vietettiin korkeakoulun kuppilassa, jonne oli noin puolen kilometrin kävelymatka insinööriosastojen läpi. Vähitellen asioihin kuitenkin pääsi sisälle ja opinnot alkoivat tuntua sitä mielekkäämmiltä mitä enemmän harjoitustöitä sai tehdyksi.

Opiskelijaelämä oli politisoitunutta 1970-luvun alussa. Näkyikö se arkkitehtiopiskelijoiden keskuudessa, vai eikö politiikka liikuttanut kaunosieluisia arkkitehtiopiskelijoita?

Politiikka stimuloi esteetikkoja. Vallankumous oli siitä selkeä osoitus. Arkkitehtiopiskelijat eivät pitäneet kovin suuressa arvossa Vanhan valtausta, eihän oman talonsa miehittäminen ole erityinen saavutus. Otaniemessä sen sijaan oli vallattu korkeakoulun tilat, koko arkkitehtiosasto, jonka ulkoseinälle hilattiin banderolli ”rakennamme vasta kapitalismin raunioille”. Siinä oli pohjaa poliittiselle toiminnalle, joka virkistyi uudelleen viimeistään toisen opiskeluvuoteni aikana. Arkkitehtuuri on luonnostaan sidoksissa yhteiskuntaan, se vaikuttaa kaikkien ihmisten jokapäiväiseen elämään ja sen toteuttamiseen käytetään suuria yhteiskunnallisia resursseja, joten poliittisen ajattelun taustatekijöitä ei tarvinnut kaukaa hakea. Pian kuitenkin oivallettiin, että Otaniemeen oli tultu oppimaan ammatti eikä lukemaan Brezhnevin puheita. Mielestäni arkkitehti ei voi toimia ilman yhteiskunnallisen taustan tiedostamista, mutta toisaalta ilman ammattitaitoa hänestä ei ole mihinkään.

Teekkarit ovat jäynistä ja juhlimisesta pitävää väkeä. Kuinka tiiviisti osallistuit teekkaririentoihin?

Opiskeluaikanani perinteistä teekkaritouhua pidettiin pahimman poroporvarillisuuden ilmentymänä, eikä juuri kukaan itseään kunnioittava arkkitehti lähtenyt siihen mukaan. Myöhemmin suhtautuminen hiukan neutralisoitui, mutta teekkarimeininkiin kuulunut miehinen uho tuntuu kyllä ylipäätään vastenmieliseltä. Teekkareiden myönteisenä saavutuksena on kuitenkin mainittava Raili ja Reima Pietilän suunnittelema Dipoli, joka vielä tuolloin oli opiskelijoiden käytössä. Siellä järjestettiin tansseja ja siellä oli teekkariruokala kuuluisine Dipoli-makkaroineen ja juhlasali vaikuttavine betonipintaisine holveineen, jotka nyt on tosikkomaisesti maalattu valkoisiksi.

Otaniemi on arkkitehtonisesti ainakin nimikuulu paikka. Miltä se näytti arkkitehtiopiskelijan silmissä?

Hienolta arkkitehtonis-maisemalliselta kokonaisuudelta, joskaan Aalto ei opiskeluni alkuaikoina ollut kovin suuressa huudossa. Hänhän keskittyi ainoastaan monumentaalirakentamiseen eikä enää piitannut asuntokysymyksestä tai muista sosiaalisista ongelmista jne. Myöhemmin viisaus kyllä kasvoi Aaltoonkin suhtautumisessa. Arkkitehtiopiskelijat tietysti panivat tyydytyksellä merkille, että oman osaston sisäpihan seinät oli verhottu marmorilla; olipa Aalto suunnitellut aitojen antiikin pylväiden sijoittamista riviin sisäpihan ympäri.

Arkkitehtien opinnot sujuvat yleensä suhteellisen hitaasti. Miksi?

Tulevat arkkitehdit tekevät työtä toimistoissa usein koko opiskeluajan. Sitä kautta kertyvästä kokemuksesta on ainakin minulla yksinomaan hyvää sanottavaa. Opiskelussa ei välttämättä pysty simuloimaan varsinaista työtilannetta oikeiden toimeksiantojen kimpussa, ei varsinkaan yhteistyötä työmaan kanssa.

Milloin tajusit, että sinusta on tullut peruuttamattomasti aikuinen?

Aikuisuus lienee korvien välissä. Odotan sitä hetkeä sekavin tuntein.

Juhana Rossi