”Patukat!” ”Patukat!” kahdeksan möreää miehenääntä toistaa käskyn. Kahdeksan pamppua kohoaa ilmaan. Mellakkavarusteisiin puetut poliisit jähmettyvät etukenoon odottamaan uutta käskyä. Se tulee nopeasti ja sotilaallisesti:
”Patukat pois!”
”Pois!” miehet toistavat.
”Kilpimarssia taakse!”
”Taakse!”
Tieteiselokuvan hahmoilta näyttävä poliisirivistö perääntyy hitaasti. Ryhmänjohtaja määrää tahdin: ”Yksi, yksi, yksi…” Rivin reunimmaisen miehen käsi puristaa tiukasti mellakkakilven kahvaa.
Kasvomaskin läpi näkyy keskittynyt ilme. Suu pysyy viivasuorana supussa.
On kirpeä lokakuinen perjantaiaamu Parolannummen varuskunnan parkkipaikalla. Poliisin joukkojenhallinnan peruskurssin viimeinen päivä on juuri alkanut. Kurssilaiset näyttävät nyt, mitä ovat viikon aikana oppineet.
Kouluttaja Markku Hänninen komentaa: Saarra! Hajaannu! Eteen! Taakse! Asento! Lepo! Ja poliisit tottelevat. He muodostavat ympyröitä, puolikaaria, tiukkoja rivistöjä ja löyhiä rivistöjä.
Sivummalla sulkeisnäytöstä seuraa parikymmentä vanhempaa poliisimiestä ja kourallinen sotilaita. He nyökkäilevät toisilleen tyytyväisen näköisinä. Oppi on mennyt perille.
Mutta mitä varten poliisit oikein harjoittelevat? Nythän ollaan Suomessa eikä missään Turkissa tai Indonesiassa.
Hännisellä on vastaus valmiina: Götebörg. Kaupungissa viime kesänä järjestetyn eu-huippukokouksen tapahtumat osoittavat, että myös Suomen poliisin on pystyttävä hallitsemaan mellakoiksi muuttuvia mielenosoituksia – ilman koviin patruunoihin turvautumista, kuten Göteborgissa tehtiin.
”Ei voida ajatella, että eläisimme täällä jossain lintukodossa. Poliisin pitää nähdä, mitä maailmalla tapahtuu, ja miettiä, mitä Suomessa voi tapahtua. Tämä on aika pitkälle mielikuvaharjoittelua”, Hänninen sanoo.
Hänninen viittaa mielenosoituskulttuurin muutokseen. Vuoden 1999 Seattlen wto-kokouksen jälkeen tuhansia mielenosoittajia on kerääntynyt aina sinne, missä maailman taloudellinen ja poliittinen eliitti pitää huippukokouksiaan.
Pelkkä marssiminen ja iskulauseiden huutaminen ei riitä kaikille: mielenosoittajat ovat pyrkineet estämään kokousten pitämisen saartamalla kokouspaikkoja ihmismuureilla. Seattlessa siinä onnistuttiin.
Uudet mielenilmauskeinot ovat saapuneet myös Suomeen. Viime vuoden itsenäisyyspäivän aikaan valkohaalareiksi itseään kutsuvat suomalaisaktivistit yrittivät tunkeutua poliisimuurin läpi presidentinlinnaan viemään omaa viestiään sisällä juhliville päättäjille.
”Mielenosoittajilla on ollut uusia juttuja, autonrenkaita ja muita. Meillä kesti aikansa ymmärtää, mitä ne aikovat niillä tehdä”, Hänninen sanoo.
Kun joukkojenhallintakoulutus aloitettiin 1990-luvun alussa, Suomessa ei vielä puhuttu valkohaalareista, mustahupuista tai edes globalisaatiosta. Suurimpana uhkana nähtiin jalkapallohuligaanit.
Mutta kurdien Irakin suurlähetystöllä järjestämä räväkkä mielenosoitus todisti, että vain puhumalla tilanteet selvittävien konstaapeli reinikaisten aika on ohi. Katsottiin, että poliisin tulee varautua myös väkivaltaiseen massaliikehdintään.
Koulutus alkoi sillä, että koulutettiin kouluttajia.
”Me ei tiedetty juuri mitään”, Tampereen poliisikoulussa opettajana työskentelevä Hänninen sanoo. ”Haimme mallia Ruotsista, Britanniasta ja Saksasta. Saksassa tosin oli jo niin kovat otteet käytössä, etteivät ne soveltuneet meille.”
Nyt ollaan tarvittaessa valmiita suurempiinkin levottomuuksiin. Ja siksi Parolannummella koulutetaan taas uusia jouha-poliiseja.
Palataan pari päivää ajassa taaksepäin. Tiistai-iltapäivänä rypäs verryttelyasuihin, huppareihin ja collegepaitoihin pukeutuneita sänkitukkaisia miehiä nousee kasarmirakennuksen rappuset.
Kaikki ovat nuoria ja leveäharteisia. Monella on nuuskamälli ylähuulessa. Näky tuo mieleen jääkiekkojoukkueen.
Markku Hänninen kertoo syyn: ”Fyysinen kunto on tärkeää. Jouha-toiminta ei ole vanhojen miesten hommaa, jos maailma menee tällaiseksi kuin ollaan viime aikoina nähty.”
Koulutettavien kestävyyttä onkin jo koeteltu. He ovat juosseet ympyrää täysissä varusteissa ja puskeneet toisiaan. Pitkään.
Se ei vielä riitä. Voiman lisäksi jouha-poliisi tarvitsee tositilanteessa itsehillintää. Silloinkin, kun väsyttää.
”Jos nuppi ei kestä täällä, niin ei se kestä ihmisten edessäkään”, Hänninen sanoo.
Nupin kestäminen on teemana myös iltapäivän luennolla. Poliisit kuuntelevat hiljaisina, kun psykologi Jari Hyyti puhuu maltin säilyttämisestä. Hän korostaa kerta toisensa jälkeen, että jouha-tilanteessa ei saa provosoitua.
”Miettikää etukäteen, miten pidätte itsenne rauhallisena. Kannattaa myös tarkkailla vieruskaveria. Silmistä ja käsien asennosta näkee, jos maltti alkaa mennä. Silloin kaveri pitää viedä rauhoittumaan.”
Puolen tunnin luennoimisen jälkeen yksi poliiseista nukahtaa. Vieruskaveri tökkää häntä viivottimella kylkeen. ”Saa pilkkiä, mutta koe on torstaina”, Hyyti tokaisee.
Väsähtämisen ymmärtää, kun vilkaisee kurssiohjelmaa. Herätys on joka aamu kuudelta, ja päivät alkavat aamulenkillä. Sen jälkeen opetellaan kaikkea kivaa: kiinniottoja, poliisikoirien käyttöä ja toimintaa liekkien keskellä.
Mutta nyt pitäisi istua tunkkaisessa luentosalissa ja jaksaa syventyä debriefing-menetelmään ja massapsykologiaan. Pian Hyyti kuitenkin armahtaa ja siirtyy teoriasta takaisin käytäntöön.
”Onko kukaan ollut vielä jouha-tilanteessa?” hän kysyy.
Kolme kättä kohoaa. Eturivissä istuva Sami Helander kertoo, kuinka hänet pistettiin ilman mellakkavarusteita ja koulutusta kadulle mtk:n järjestämässä mielenosoituksessa.
Tilanne meinasi karata poliisin ja järjestäjien käsistä. ”Mua heitettiin palavalla halolla, eikä meillä ollut kypäriä eikä kilpiä”, Helander sanoo.
Markku Hännisen mukaan jopa 20 prosenttia jouha-poliiseista loukkaantuu tositilanteissa. Yleensä vammat ovat kuitenkin pieniä, ruhjeita ja mustelmia, mutta henkiset haavat voivat olla syviä. Göteborgin mellakoihin osallistuneista poliiseista joka neljäs kertoi harkinneensa alanvaihtoa.
Luennon jälkeen on pakko käydä kysymässä Helanderilta, miksi ihmeessä hän haluaa jouha-mieheksi, kun viimeksi sai palavasta halosta.
”Tämä on osa poliisin työtä. On kiinnostavaa saada erilaisia tehtäviä”, Helander vastaa. ”Hyvä näitäkin hommia on harjoitella, mutta toivon, että selvittäisiin puhumalla kuten ennen vanhaan. Ei mulla ole mitään halua mennä tonne ketään ruimimaan pampulla.”
Helander, 21, työskentelee vanhempana konstaapelina Espoon poliisissa. Valtaosa muistakin kurssilaisista on pääkaupunkiseudulta, yksin Helsingissä on jo toistasataa jouha-koulutuksen saanutta poliisia.
Jouha-miehet eivät muodosta omia erikoisyksikköjä vaan työskentelevät normaaleissa poliisitehtävissä suurimmissa kaupungeissa. Kuinka paljon heitä sitten käytetään esimerkiksi Helsingissä?
”Viikoittain”, Markku Hänninen vastaa. ”Siellä on niin paljon kaikenlaista vartiointi- ja suojeluhommaa.”
Fläp, FLÄP, FLÄP. Raimo Lemetti latoo piirtoheittimelle kalvon toisensa perään: poliisilaki, pakkokeinolaki, ihmisoikeussopimukset…
Keskiviikon luennon aiheena ovat poliisin toimivaltuudet. Poliisikoulun opettajana työskentelevä Lemetti kertoo, ettei jouha-poliiseilla ole mitään erityisvaltuuksia. Ja että mielenosoituksen saa järjestää lupaa kysymättä. Ja että pidätyksen saa tehdä vain päällystöön kuuluva.
”Ei tarvita mitään lakien ulkolukua vaan terveen järjen käyttöä. Poliisilaki on kirjoitettu niin, että terveellä järjellä osuu, jos ei ihan nappiin niin ainakin oikeaan suuntaan”, Lemetti sanoo.
Lemetti piirtää taululle kaksi sisäkkäistä janaa. Sisempi jana kuvaa poliisin toimivallan rajoja, mutta vasta ulomman janan ulkopuolella alkaa tulla tuomioita. Eli voimakeinojen ei aina tarvitse olla lainmukaisia?
”On selvää, että joskus tapahtuu ylilyöntejä, kun on puututtava nopeasti äkkitilanteisiin. Tämän vuoksi on olemassa pieni harmaa alue ennen kuin tulee rangaistuksia”, Lemetti sanoo.
Harmaa alue? Kuulostaa Mika Myllylältä. Ei ihme, että kuulee syytöksiä poliisiväkivallasta.
Lemetti korjaa heti: ”Poliisi ei käytä väkivaltaa. Se on väärä sana. Poliisi käyttää voimakeinoja hallitusti, harkiten ja harvakseltaan.”
Joku voisi olla toista mieltä. Esimerkiksi toukokuussa 1997 turkisten vastaisessa mielenosoituksessa poliisin väitetään paiskoneen ihmisiä katukivetykseen, nostaneen heitä ilmaan hiuksista repimällä ja hakanneen mellakkakilvillä ja pampuilla.
Lemetti heijastaa piirtoheittimelle luettelon, josta selviää, mitä kaikkia voimakeinoja poliisi saa käyttää: sidontaotteet, kilven käyttö, saatto-otteet, käsirautojen käyttö, kivun aiheuttaminen, patukan käyttö, poliisikoiran käyttö, kaasu tai ase.
”Patukkaa ei käytetä ilman käskyä, jos kyseessä ei ole hätävarjelu. Hätävarjelu menee kaiken edelle”, Lemetti opastaa.
Hän muistuttaa, että voimakeinot ovat vihoviimeinen vaihtoehto. Ensin annetaan kehotuksia ja käskyjä. ”Jos voimakeinoja joudutaan käyttämään, ei mennä suoraan ankarimmalle portaalle vaan edetään asteittain.”
”Emme myöskään toimi hinnalla millä hyvänsä. Jos vastapuolena on 15-19-vuotiaita tyttöjä, niin totta kai pääsemme tietyllä kohtelulla päämääräämme, mutta se ei olisi enää yleisesti hyväksyttävää. Joskus on pakko luopua operaatiosta.”
Mutta on poliisi valmis tosirähinäänkin. Uudet jouha-asut kestävät tulta ja niissä on entistä jykevämmät olkatoppaukset. Jokaisella jouha-poliisilla on suurikokoinen kilpi sekä normaalia pidempi pamppu. Henkilökohtainen kaasusumutinkin on mukana. Entäs ase?
”Jouha-mies ei kanna asetta”, Lemetti sanoo mutta lisää pienen tauon jälkeen: ”Ainakaan vyöllä. Jos kantaa, niin kainalokotelossa.”
Perjantaiaamuna kylmä viima halkoo varuskunnan parkkipaikkaa. 38 poliisia seisoo rivissä asennossa. He ovat täydessä varustuksessa, kypärät tekevät tunnistamisen mahdottomaksi. Edes kurssin ainutta naista ei tunnista.
Jouha-poliisit eivät myöskään käytä nimikylttiä, josta tietäisi, kuka kukin on. Siksi aktivistit ovat ottaneet suuremmissa mielenosoituksissa tavakseen kuvata tarkkaan poliisirivistöjä. Nauhat ovat hyödyllistä todistusaineistoa, jos jotakuta poliisia epäillään toimivallan ylittämisestä.
Kun kello piippaa yhdeksän, harjoituksia seuraamaan saapuneet poliisijohtajat pakkautuvat autoihin ja heidät kyyditetään varuskunta-alueen reunamille. Siellä esitellään poliisin uusinta tekniikkaa, vesi-impulssikanuunaa.
Vesi-impulssikanuuna on saksalaisen Ifex-yhtiön alun perin palontorjuntaan suunnittelema väline. Vesipanos lähtee piipun suusta 400 kilometrin tuntivauhdilla ja sammuttaa reippaatkin liekit kertalaakista.
Suomen poliisi testaa vesi-impulssikanuunaa joukkojenhallintaa varten. Se on helpommin liikuteltavissa kuin perinteinen vesitykki, koska sen vesisäiliö kulkee kätevästi selässä. Sillä siis ammuttaisiin ihmisiä?
”Nykyisin meillä ei ole mitään voimankäyttövälinettä patukan ja aseen välissä. Tämä vehje on nyt koekäytössä”, Helsingin jouha-toiminnasta vastaava ylikomisario Jussi-Pekka Lämsä perustelee samalla kun ilmoille kajahtaa valtava pamaus.
”Padam!” Öljytynnyri lentää ilmassa kymmenen metrin päähän ja jää rytistyneenä maahan. Julmannäköisessä vehkeessä on voimaa.
Kurssin päättää simulaatioharjoitus, jossa sotilaspoliisit näyttelevät mieltään osoittavia ”aktivisteja”. Heidän tehtävänään on pysäyttää tiellä kulkeva kuorma-auto.
”Me ei lähdetä mihinkään!” innokas sotilaspoliisi karjuu, kun jouha-poliisit käskevät ”aktivisteja” alas kuorma-auton katolta.
Kolme poliisia kiipeää katolle ja yksi ”aktivisti” toisensa jälkeen heitetään alas. Innokkain vastustaja lentää komeassa kaaressa pusikkoon.
Pian kaikki sotilaspoliisit on saatu pois kuorma-auton kimpusta. Paitsi yksi. Sitkein ”aktivisti” on pressun alla tavaratilassa ja panee kovasti hanttiin.
Kolme jouha-miestä yrittää riuhtoa häntä ulos. Kuluu minuutti. Kuluu toinen. Pressun alta kuuluu epämääräistä ähinää. Viimein ”aktivisti” kannetaan ulos. Hänen kätensä on sidottu selän taakse muovisella nippusiteellä.
Harjoituksen päätyttyä tien penkalla istuvat ”aktivistit” naureskelevat. ”Sattuiko?” yksi poliiseista kysyy.
”Välillä en saanut henkeä, mutta kyllä meidän omissa voimankäyttöharjoituksissa on ollut kovemmat otteet”, nuori sotilaspoliisi vastaa.
Kovempia otteita on käytetty myös todellisissa jouha-tilanteissa, ainakin jos aktivistien puheisiin on uskominen. Mielenosoituksissa kiinniotettujen aktivistien mukaan nippusiteet kiristetään usein niin tiukalle, että ne hiertävät ranteet vereslihalle. Ja poliisit eivät ole kysyneet, sattuuko se.
Ilkka Karisto
Kuva: Tiina Palomäki
