30. marraskuuta 2001
Teksti:

Etu-Töölössä, Lallukan tilavassa ateljeessa siivotaan. Ateljeen siivous on kuvanveistäjä Kain Tapperille rutiini, joka toistuu jokaisen uuden näyttelyn avajaisten jälkeen.
    ”Sitten alkaa uusi kausi. En minä tiedä, mikä minua ajaa yhä eteenpäin. Ehkä se on ilmaisun pakkoa, mutta myös sitä, että en pysty olemaan paikoillaan. Olo tulee liian levottomaksi, jos en tee mitään”, Tapper sanoo.
    Ilmaisun pakkoa tai levottomuutta, miten vain, vuonna 1930 syntynyt Tapper on työskennellyt ahkerasti pitkän uransa aikana. Nyt hänen käden jälkeensä voi tutustua Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella.
    Näyttely on periaatteessa retrospektiivi, mutta pääpaino on uudemmassa tuotannossa. Näyttely on Tapperin ainoa laaja yksityisnäyttely kymmeneen vuoteen Suomessa. Se saattaa myös jäädä Tapperin viimeiseksi näyttelyksi Suomessa, taiteilija kertoo.
    Julkisuudessa Tapper on pysynyt ilman näyttelyitäkin. Viimeksi hänen nimensä näkyi ja kuului, kun hänen muotokuvansa pääministeri Paavo Lipposesta julkistettiin. Mainetta tuli myös vuonna 1996, kun Tapper nimitettiin akateemikoksi.
    Tilaustöiden ja arvonimien ohella Tapper on maistanut myös julkisuuden karumpaa puolta. 1960-luvulla hän joutui kovaan myllytykseen.
    Aluksi kiisteltiin Oriveden kirkon Golgata-alttarirefiefistä, joka oli ensimmäinen abstrakti kirkkotaideteos. Sitten 1963 silloinen akateemikko Wäinö Aaltonen ryttäsi julkisuudessa Tapperin veistokset pelkiksi kannoiksi, jotka eivät muutu taiteeksi galleriaan tuotuina.
    ”Kyllä se koville otti 30-vuotiaana. Tuhosin Pimeä riihi -teoksen, mutta päätin jatkaa. Ajattelin, että minä teen työtä rehellisesti ja ilmaisen itseäni omalla tavallani. Sen pitää kyllä riittää”, Tapper muistelee.
    ”Vielä viisikymmentäluvulla tein veistoksia, esimerkiksi Sateen, jossa ihmishahmojen vaatteet painuvat ikään kuin märkinä ruumista vasten. Sitten rupesin ajattelemaan, miksi pitäisi kierrättää kaikki ihmisen kautta. Luontohan itsessään antaa kuvia.”
    Esimerkkinä Tapper mainitsee erään aamun 1960-luvulla Kuopiossa. Oli 30 asteen pakkanen, ja Tapper katseli ulos ikkunasta.
    ”Pakkasella tehtaanpiipusta tuleva savu katkesi yhtäkkiä keskellä ilmaa. Sehän oli itsessään kuin pala veistoksesta”, hän kertoo.

Opintojen alussa Tapperille kävi kömmähdys. Ateneumin rakennus oli remontissa, ja Tapper meni väärästä ovesta sisään. Niinpä hän päätyi Taideteollisuuskouluun Kuvataideakatemian sijasta.
    ”Se oli hyvä sattumus, sillä taideteollisen puolella oli Tapio Wirkkala, jolla oli uutta näkemystä. Samoin sitä oli Timo Sarpanevalla. Veistohan oli silloin sellaista kypärätaidetta, ainaisten sotamuistomerkkien väsäämistä. Olin minä akatemiankin puolella, mutta kyllästyin opettajan typeryyteen kolmessa kuukaudessa”, Tapper kertoo.
    Sitten hän pääsi kuvanveistäjä Aimo Tukiaisen assistentiksi. Pestiä kesti viisi vuotta.
    ”Olen minä Marskiakin näprännyt. Assistentti passaa, mutta siinä ehtii samalla jutella ja oppia.”
    Oman valtiomiehensä Tapper pääsi tekemään, kun häneltä pyydettiin muotokuvaa pääministeri Lipposesta. Tapperin veistos Lipposesta ei ole tavanomainen. Pääministerin kasvot puuttuvat. Hänestä muistuttavat vain leveät hartiat ja lievä takakeno.
    ”Lipponen pyysi Kesärantaan. Hän sanoi, että nyt voi tulla ja hän voi istua mallina. Minä sanoin, että ei tarvitse. Veistos on jo melkein valmis. Fiksu mies, vaikka ihmetteli ensin. Sitten hän ilmoitti, että annetaan palaa. Ei muotokuvien tarvitse olla sellaisia kolme solmiota kiiltävällä pöydällä -tyyppisiä”, Tapper sanoo.
    Tapperin mielestä taide ylipäänsä on huonontunut hänen oman uransa alkuun verrattuna. Hän mainitsee 1950-luvun ja sellaiset nimet kuin Tukiainen, Unto Koistinen ja Aimo Kanerva.
    ”He tekivät taidetta, jossa on sielu mukana. Nykyään on niin paljon silmätason taiteilijoita, sellaisia ikkunasomistusten tekijöitä. Haetaan joku vitsi ja siinä kaikki. Ei se riitä. Juostaan uutuuden perässä”, Tapper arvioi.
     ”Minusta laadukas taideteos tuntuu koko ajan modernilta. Alberto Giacometti tai Henri Matisse ovat aina ajankohtaisia.”

Tampereen näyttelyn valmistelu vei kolme vuotta. Näyttelyssä on esillä suuri joukko piirustuksia, jotka laajentavat kävijän käsitystä Tapperin taiteesta.
    ”Piirrän koko ajan ja kaikkialle. Minulla on kymmeniä luonnoslehtiöitä, joita täytän. En koskaan luonnostele veistoksiani piirtämällä, vaan piirtämisellä on ihan oma merkityksensä. Piirroksien kehykset tekevät niistä kuvanveistäjän tekosia. Näyttelyssä ne muodostavat yhdessä suuren reliefin. Kehystetyssä teoksessa kehys puhuu piirroksen kanssa. Piirtämällä pääsen läheisyyden kanssa kosketuksiin. Veistäessäni pidän etäisyyttä teokseen ihan eri tavalla.”
    Viime vuosina Tapper on esiintynyt lähinnä ulkomailla. Hän tuntee olevansa kuuluisampi Tanskassa tai Saksassa kuin Suomessa.
    Saksassa Tapperin näyttelyitä on ollut miltei vuosittain kymmenen viime vuoden aikana. Tanskaan, Jellingiin, valmistui tänä vuonna taiteilijan uran suurikokoisin teos, 80 neliömetrin kokoinen reliefi.
    ”Kiasman syntyvaiheiden aikana alkoi tuntua siltä, että Tapperia ei tarvita enää Suomessa. Jälkikäteen ajateltuna ulkomaille lähtö oli pirun hyvä asia omalle kehitykselle.”
    Kuvanveistäjä tunnetaan myös aktiivisena urheilijana. Nykyisin kuntonyrkkeily kutsuu häntä kerran viikossa. Takana on myös maratoneja ja lukemattomia hiihtokilometrejä.
    ”Minähän halusin tulla kilpaurheilijaksi, mutta kävi nyt näin. Urheiluvalmentaja Leo Pusan kanssa puhuimme aina sitä, että urheilu ja taide on ihan sama juttu. Niissä molemmissa on kyse rytmistä”, Tapper sanoo.
    Ja lopuksi vielä omasta taiteesta: ”Minä teen mitä teen. Ei mitään ismejä, vaan teen itseni näköistä. Olen mitä olen. Olisihan se helpompaa ’uusiutua’ ja ruveta tekemään toisten töitä. Pitää olla uskollinen omalle ilmaisulleen. Ihminen ei muutu nopeasti. Tekniikka ja kokemus muuttuvat ajan kanssa, mutta oman ilmaisun peukaloinnissa karkaa kelkka helposti käsistä.”

Kain Tapperin näyttely on esillä Sara Hildénin taidemuseossa 13.1.2002 saakka.

Juha-Heikki Tihinen
Kuva: Sara Hildénin taidemuseo