30. marraskuuta 2001
Teksti:

Parodia on vastaisku kirjallisuuden pöhötaudille. Viime vuosikymmeninä fantasiakirjallisuus on päässyt pahasti pöhöttymään.
    J.R.R. Tolkienin vanavedessä porskuttaa hirmuinen joukko kynäniekkoja. He luovat toinen toistaan mahtipontisempia fantasiasarjoja, joissa sankarit käyvät örkkilaumojen ja mustien ruhtinaiden kimppuun.
    Lukijat alkavat olla haltiakorviaan myöten täynnä kertomuksia, joissa seikkaillaan fantasiamaailman kartalla kuin turistimatkalla ikään. Ei siis ihme, että markkinoita löytyy jo fantasiaparodioillekin.
    Englantilainen Diana Wynne Jones kokosi fantasiakirjallisuuden kaikki kliseet yksiin kansiin teoksessaan The Tough Guide to Fantasyland (1996). Kirja on laadittu matkaoppaan muotoon ja se sisältää hakusanoja a:sta z:taan. Esimerkiksi hakusanan VELHO kohdalta löytyy seuraavaa:

”VELHOT ovat yleensä äärimmäisen vanhoja. He elävät yksinäistä elämää useimmiten TORNEISSA, LINNOITUKSISSA tai KAUPUNGEISSA, joissa on mahdollisuus tutkimustyöhön. He ovat opiskelleet MAGIAA vuosisatoja ja valitettavasti suurin osa heistä on pahasti epäinhimillistynyt opintojensa myötä. Kaksi kolmasosaa on kääntynyt PAHOIKSI, mahdollisesti MUSTAN RUHTINAAN palvelijoiksi. Jäljelle jäänyt HYVÄ kolmannes on muuttunut eksentrikoiksi, juopoiksi tai vain hyvin epäselkeiksi…
    ”Isolla kirjoitetut sanat viittaavat toisiin hakusanoihin.
    Wynne Jones käytti ideaansa pari vuotta myöhemmin romaanissaan Derkinhovin musta ruhtinas. Romaanin fantasiamaailmasta on tullut turistinähtävyys, jonne tehdään ulottuvuuksien välisiä matkoja meidän maailmastamme.
    Turisteille tarjotaan täydellinen seikkailuloma, joka huipentuu Mustan ruhtinaan nujertamiseen. Fantasiamaailman asukkaista on tullut turistien palvelijoita, jotka näyttelevät velhoja, pahan kätyreitä, lumoojattaria – ja tietenkin Mustaa ruhtinasta.
    Romaani kertoo, kuinka fantasiamaailma lopulta nousee kapinaan kaupallista hyödyntämistään vastaan. Diana Wynne Jones kritisoi kökköfantasian helppoja elämyksiä. Ostamalla David Eddingsin tai Robert Jordanin uusimman tiiliskiven lukija viedään halpismatkalle fantasiamaailmaan.

Terry Pratchett on luonut kirjailijanuransa fantasiaparodian ympärille. 1980-luvulta lähtien hän on tasaiseen tahtiin suoltanut tarinoita Kiekkomaailmasta.
    Kiekkomaailma on litteä levy, joka lepää neljän valtavan norsun selässä, jotka taas ratsastavat jättimäisen Suuri Kaksonen -nimisen kilpikonnan kilvellä.
    Terry Pratchett tekee fantasiakirjallisuudelle sen, minkä edesmennyt Douglas Adams teki tieteiskirjallisuudelle. Pratchettin fantasiamaailma on sekava, mielipuolinen todellisuus, jossa kaikki on mahdollista. Jumalia ilmestyy tyhjästä, kun ihmiset ajattelevat heitä (näin luodaan muun muassa krapulan voiherrajumala).
    Toinen Pratchettin hauska keksintö on velhojen opinahjo Näkymätön yliopisto, jossa on muun muassa Epämääräisten opintojen professori. Velhokoulujen historia juontaakin huomattavasti J.K. Rowlingin Tylypahkaa kauemmaksi, sillä Pratchett parodioi osin Ursula K. Le Guinin Maameren tarinoiden (1968-71) Roken velhokoulua.
    Viime aikoina Karisto on kustantanut Pratchettin varhaisempia Kiekkomaailma-tarinoita. Tämänsyksyinen Pratchett Johan riitti! pitäisi käsitellä tasa-arvokysymyksiä fantasiassa.
    Sankarina on tyttö, josta kuolevan velhon mokan johdosta tulee velho sukupuolestaan huolimatta (Kiekkomaailmassa maagisista miehet ovat velhoja, naiset noitia). Romaanin piikit jäävät varsin heikoiksi ja sukupuoliroolit käsittelemättä.
    Fantasian tasa-arvokysymyksiä on käsitellyt huomattavasti syvällisemmin Le Guin Maameren tarinoiden päätösosassa Tehanu, mutta teos on umpivakava.

Avoin seksuaalisuus on harvinaista fantasiassa. Sankareilla ja sankarittarilla ei tunnu olevan mitään jalkojensa välissä.
    Siksi pelkkä seksiin viittaaminenkin riittää usein muuttamaan fantasian parodiaksi tai ainakin humoristiseksi. Ilmiössä on jotain samaa kuin tuhmille vitseille kikattavassa kymmenvuotiaassa.
    Tänä syksynä entistäkin ajankohtaisempi on Henry N. Beardin ja Douglas C. Kenneyn klassinen Tolkien-parodia Loru Sorbusten herrasta. Tässä parodiassa sankarit esiintyvät viettiensä vetäminä.
    Kirja on ilmestynyt Soundi-kirjoissa Pekka Markkulan upeana suomennoksena vuonna 1983. Nykyään se on harvinaisuus, sillä esimerkiksi miltei kaikista pääkaupunkiseudun kirjastoista teos on joko pöllitty tai poistettu puhki luettuna.
    Tolkienin sankarit ovat niin puhtoisia, rehellisiä ja rohkeita, että ne suorastaan huutavat parodiaansa. Lorussa hobitit (höpötit) ovat sikamaisia ahmatteja, pikkurikollisia ja irstailijoita.
    Aragorn (Ara-Korni) on tomppeli, Gandalf (Goodgulf) on omista eduistaan kiinnostunut silmänkääntäjä ja haltiat pitävät matkamuistokojuja. Kaikki henkilöt ovat ällöttäviä, mutta melkoisesti inhimillisempiä kuin Tolkienin yliolennot.
    Tolkienin runojakaan ei ole unohdettu. Näin lauleskelee Bilbo Reppuli alias Dildo Ripuli Lorussa: Minä nenääni vain kaivelen / ja mietin niitä näitä. Kääpiöitä irstaita ja niiden / alapäitä.
    Kun joku vielä parodioisi nokkelasti Harry Pottereita, kaatuisi viimeinenkin fantasian mammutti.

Beard, Henry N. ja Kenney, Douglas C: Loru Sorbusten Herrasta (Bored of Rings, 1969). Suomentanut Pekka Markkula. Soundi-kirjat 1983.
Pratchett, Terry: Johan riitti! (Equal Rites!, 1987). Suomentanut Marja Sinkkonen. Karisto 2001.
Wynne Jones, Diana: Derkinhovin musta ruhtinas (Dark Lord of Derkholm, 1998). Suomentanut Susanna Paarma. WSOY 2001.
Wynne Jones, Diana: The Tough Guide to Fantasyland. Vista (c) 1996.

Vesa Sisättö