30. marraskuuta 2001
Teksti:

60-lukulaisista ja taistolaisista se alkoi, sukupolveistaminen. Nyt puhutaaninterrail-sukupolvesta, Koijärvi-sukupolvesta, punksukupolvesta, sählysukupolvesta ja juppisukupolvesta.
    Pian kirjojen sivuilla nähdään luultavasti termit it-sukupolvi ja aktivistisukupolvi kuvaamassa meitä.
     Silloin on hyvä muistaa pari asiaa. Mittakaava: Wap-kännyköistä kirjoitettiin enemmän lehtijuttuja kuin niitä ikinä myytiin. Globalisaatiokriitikkojen mielenosoitukset ovat keränneet yhteen satoja nuoria, ekumeeniset herätysjuhlat tuhansia.
    Ja maantiede: meidän sukupolvemme viettää iltaa paitsi Uudenmaankadun ravintoloiden ikkunapöydissä ja Uuden ylioppilastalon kokoushuoneissa myös Luumäen Essolla ja Köyliön Lallintalolla.
     Se, mistä jälkikäteen puhutaan sukupolvena, on yleensä ollut pieni joukko suurten kaupunkien yliopisto-opiskelijoita tai jonkin trendin aallonharjalla ratsastajia.
    Sukupolven käsite koki inflaation viimeistään silloin, kun Sam Inkisen macintoshista loppuivat aakkoset, joilla nimetä uusia sukupolvia City-lehden sivuilla.
    On toki niin, että pienen aktiivisen ryhmän ajatukset ja toiminta vaikuttavat yhteiskuntaan enemmän kuin hiljaisen massan.
     Jos jotkut eivät olisi 60-luvulla meuhkanneet tasa-arvosta ja polttaneet sotilaspassejaan, sukupuolten välinen palkkaero olisi nykyistä suurempi ja siviilipalvelus kestäisi vielä kauemmin. Ilman Koijärven tapahtumia ei ehkä olisi ympäristöministeriötä.
    Etujoukot muuttavat yhteiskuntaa, kuten tutkija Matti Virtanen todisteli tuoreessa väitöskirjassaan.
    Mutta silti. Kun aikakaudet kuvataan aina äänekkäimmän ryhmän toiminnan kautta, syntynyt kuva tekee vääryyttä sekä heille itselleen että koko sukupolvelle.
    Lehtiä lukemalla voisi päätellä, että yliopisto-opiskelijat eivät 70-luvulla syöneet, nukkuneet eivätkä rakastelleet. Elämä oli pelkkää vappumarssia, Suomi-Chile -seuraa ja Komsomol-koulua.
     Ei kai se sitä ollut edes fanaattisimmille taistolaisille. Eihän?
     Kun menneistä sukupolvista ajatellaan niin stereotyyppisesti, on itsekin varauduttava pahimpaan. Ehkä meidät muistetaan sukupolvena, joka oli enemmän huolissaan hex-indeksistä kuin hi-viruksesta.
     Kuuletteko jo syytökset: se sukupolvi katsoi kaikkea talouden silmälasien lävitse.
    Emmehän me niin tee. Emmehän?

Ilkka Karisto