02. marraskuuta 2001
Teksti:

Kaksi maailman suurimmista pilvenpiirtäjistä sortuu räjähdysten ja tulipalon tuhoamina maahan. Manhattanin eteläinen osa peittyy valtavaan savu- ja pölypilveen.
    Pölyn seassa asuu kuolema.
    Mikroskooppisen ohuet asbestikuidut kulkeutuvat hengityksen mukana ihmisten keuhkoihin. Asbestille altistuneet eivät itse huomaa mitään.
    Kuluu päiviä, viikkoja ja vuosia. Asbesti ei pidä ääntä itsestään. Kunnes 30 vuoden kuluttua iskee keuhkosyöpä – tai vielä pahempaa, mesotelioma. Mesoteliomaan eli keuhkopussin syöpään ei ole hoitoa: se tappaa vääjäämättä puolen vuoden sisällä puhkeamisestaan.
    WTC-tornit rakennettiin vuosina 1966-71, asbestin käytön kulta-aikana. Parina ensimmäisenä terrori-iskun jälkeisenä päivänä kukaan ei muistanut kertoa newyorkilaisille asbestivaarasta.

Kansallismuseossa Helsingissä on vitriinissä 5000 vuotta vanhoja saviruukkuja. Ne ovat täynnä asbestia.
    Kivikaudella nykyisen Itä-Suomen ja Karjalan alueella keksittiin – todennäköisesti ensimmäisenä maailmassa – että sekoittamalla asbestia saveen astioista saadaan entistä ohuempia ja kestävämpiä. Kalliosta hakatun asbestin käyttö oli yleistä, ja asbesti oli tärkeä kauppatavara.
    Teolliseen tuotantoon asbesti tuli sata vuotta sitten. Kaivoksia perustettiin Kanadaan ja Venäjälle. Suomessa sellainen toimi 1918-75.
    Asbestia pidettiin rakentamisen ihmeaineena: se kestää hyvin tulta, kosteutta, happoja ja emäksiä. Asbesti on yleisnimitys pitkäkuituisille silikaattimineraaleille. Ohuet kuidut ovat taipuisia ja erittäin lujia.
    Aineen käyttö rakennusmateriaalina oli huipussaan 1960-70-luvuilla. Asbestia löytyy lähes kaikista sen ajan suomalaisista kerrostaloista. Sitä käytettiin paloturvallisena väliseinämateriaalina sekä putkien eristeenä.
    Lisäksi asbestia on tuhansissa muissa paikoissa, kuten maaleissa, autojen jarruissa, kaakelien liimauksissa sekä saunakiukaiden ja keittiöliesien eristeissä. Jopa tukankuivaajissa ja koulujen piirtoheittimissä on käytetty asbestia.

Ensimmäiseksi asbestin vaarat huomattiin asbestikaivosten suojaamattomilla työmiehillä. Kymmenien vuosien aikana heidän keuhkoihinsa kerääntynyt asbestipöly aiheutti hengenahdistusta ja kuivaa yskää. Nykyisin jo lähes kadonnutta tautia kutsutaan asbestosiaksi eli pölykeuhkoksi.
    1930-luvulla asbesti yhdistettiin keuhkosyöpään, jonka yli puolet asbestosiaan sairastuneista sai. Parikymmentä vuotta myöhemmin paljastui, että asbesti aiheuttaa myös keuhkopussisyöpä mesoteliomaa.
    Tutkijoiden ja lääkärien tietämys asbestin vaaroista ei kuitenkaan tavoittanut kansalaisia, ja työmailla aineeseen suhtauduttiin huolettomasti.
    Asbestin käyttöä alettiin rajoittaa voimakkaasti vasta 1970-luvun loppupuolella. Vuonna 1994 sen käyttö, maahantuonti ja kauppa kiellettiin Suomessa kokonaan. Monissa Euroopan maissa niin oli tehty jo kymmenen vuotta aikaisemmin.
    Kun asbestikauppa länsimaissa on tyrehtynyt, on sille löydetty uusi markkina-alue. Maailman suurin asbestin viejä,
     Kanada, rahtaa vuodessa 330 000 tonnia asbestia Etelä-Amerikkaan ja Aasiaan. Se on suunnilleen saman verran kuin asbestia käytettiin Suomessa yhteensä vuosien 1918-88 aikana. Myös Venäjällä asbestin käyttö jatkuu.

Vaikka asbestin käyttöä on rajoitettu jo vuosikymmeniä sitten, laskunmaksu on vasta edessä. Asbesti tikittää kuin aikapommi: se aiheuttaa syöpää 30-40 vuotta altistumisen jälkeen, joten sairauksien määrä kasvaa jatkuvasti. Suurimmillaan määrän on laskettu olevan vuonna 2010.
    Asialle ei voi tehdä mitään. MacGyver ei saavu paikalle ja pura pommin laukaisukoneistoa paria sekuntia ennen räjähdystä.
    Ennusteiden mukaan kolme prosenttia eurooppalaisista miehistä tulee kuolemaan asbestipohjaisiin sairauksiin. Nykyisin asbestiin kuolee maailmassa vuosittain 50 000 ihmistä.
    Suomessa asbestin aiheuttamiin tauteihin sairastuu tuhat ihmistä vuodessa. Heistä mesotelioma tappaa 50 ihmistä vuodessa, kymmenen vuoden päästä 70. Saman verran kuolee asbestin aiheuttamaan keuhkosyöpään.
    Sairastuneet ovat rakennus- ja telakkatyöläisiä, jotka ovat altistuneet asbestille toistuvasti. Tavallisten ihmisten vaara on vähäinen. Myrkyllistä asbestipölyä syntyy vain, jos asbestia sisältävää pintaa puretaan, hiotaan tai porataan.
    Asbestia ei pysty kerralla hengittämään suuria määriä sisäänsä, joten syöpäriskin kasvamiseen tarvitaan useamman viikon altistuminen.

New yorkin asbestitarinalla on lähes onnellinen loppu. Kaksoistorneista vapautui ilmaan vähemmän asbestia kuin aluksi pelättiin: sitä oli käytetty vain ensimmäisen tornin 40 alimmassa kerroksessa.
    Viranomaisten mittaukset tapahtumapaikalla ja sen läheisyydessä eivät ole näyttäneet hälyttäviä asbestimääriä kuin poikkeustapauksissa. Pölyn leviämistä on estetty vettä suihkuttamalla, ja ilmaa on puhdistettu koneilla.
    Työterveyslaitoksen asbestiekspertti Antti Tossavainen ei usko, että satunnaisesti paikalla käväisseet olisivat altistuneet syöpävaaralle.
    ”Sata tai tuhat kertaa isompi riski on purkumiehillä, jotka mönkivät raunioissa vuoden tai pari”, Tossavainen sanoo.
    Pelastus- ja raivausmiehille annettu käsky käyttää hengityssuojaimia ei takaa täydellistä turvaa. ”Voi arvata, että naamari lentää äkkiä päästä, kun alkaa olla hiki ja keljuttaa.”
    Tossavainen arvioi, että tuhansista raivausmiehistä muutama sairastuu kolmenkymmenen vuoden päästä tappavaan mesoteliomaan.

Artikkelin pohjana on käytetty New Scientistin ja International Herald Tribunen artikkeleita sekä Työterveyslaitoksen apulaisosastonjohtaja Antti Tossavaisen ja Helsingin yliopiston arkeologian lehtori Mika Lavennon haastatteluja.

Antti Helin