16. marraskuuta 2001
Teksti:

Fuksit hei. En nyt halua läikyttää siideripulloanne, mutta olisi vähän huonoja uutisia. On nimittäin käynyt ilmi, että valmistuakseen maisteriksi jokaisen opiskelijan pitäisi tehdä niin sanottu ”pro gradu -työ”.
    Tämä ”pro gradu” on kymmenien sivujen pituinen tieteellinen teksti, jossa on virallisen näköisiä sanoja ja paljon ”alaviitteitä”. Ei, ihan tosi, fuksit, se on oikeasti pakollinen, teille hemmotelluille espoolaisillekin.
    Teillä on kuitenkin vielä toivoa. Tässä muutamia vinkkejä, jotka voivat tulla tarpeeseen graduvaiheessa.
    Itke hysteerisesti ensimmäisessä gradu-kokoontumisessa. Jos käy tuuri, professori antaa sinulle säälistä maisterin paperit. Samoin voi käydä, jos toistelet lausetta: ”No hablas español.”Päivittele professorillesi ja opiskelutovereillesi gradu-kokoontumisissa, että ”saisi se tarjoilija jo tuoda ruokalistan, alkaa olla nälkä”. Sano professorillesi, että ottaisit hampurilaisen ranskalaisilla, ei majoneesia. Kanniskele mukanasi syanidikapselia siltä varalta, että professorisi tai opiskelijatoverisi kysyvät sinulta jotain.Sano professorillesi, että gradusi on kuin oma vauvasi. Tähdennä tätä pointtia tuomalla professorille vaippoihin kääritty itkevä avioton paperikasa.Tiedän, että olet tylsä ja paheksut satunnaisia seksisuhteita. Mutta jos nyt edes tämän kerran tekisit ”sen” professorisi kanssa ja kuittaisit gradun sillä.Unohda koko gradu-sössötys ja tee sitä, mitä olet aina halunnut salaa tehdä: ryhdy N´ Syncin bändäriksi.Kahdenkeskisissä gradu-keskusteluissa professorin kanssa hivuttaudu tuolisi kanssa hitaasti kohti ovea. Vielä hämmentävämpää on, jos hivuttaudut koko ajan lähemmäs professoria.Vaivannäkösi on turhaa. Edes gradun saaminen valmiiksi ei saa koko ajan päässäsi soivaa Piippolan vaarilla oli talo -laulua loppumaan.Ja lopuksi aiheeseen liittymätön sitaatti keikariskirjailija Oscar Wildelta: ”En koskaan matkusta mihinkään ilman päiväkirjaani. Junassa pitäisi aina olla jotain sensaatiomaista luettavaa.”
    ***Epätoivosta puheen ollen, mieleen palaa anekdootti viattomilta lukioajoilta, jolloin tulevaisuus oli vielä toivoa täynnä. Tämä kertomus on totta.
    Meitä oli joukko koulutovereita, jotka menimme viettämään keväistä viikonloppua kaverin mökille. Ylioppilaskirjoitukset olivat takana, ylioppilasjuhlat ja elämä edessä. Kaikki oli siis päin helvettiä.
    Porukka alkoi valua mökkiin sisään ja heitellä laukkujaan nurkkiin. Eräs pilviveikko istahti ensi töikseen tuvan pöydän ääreen ja alkoi touhukkaasti kääriä itselleen sätkää.
    Samaan aikaan eräs sisään tulleista neidoista mittaili katseellaan ovea, josta oli juuri tullut sisään, ja pohti, oliko se mökin ainoa ovi. Hän katsoi ovea ja asetteli kysymyksensä näin: ”Onks toi nyt the only way out?”
    Marijuanasätkäänsä käärinyt toveri ilmeisesti luuli neidon puhuvan hänelle, koska hän hätkähti ja huudahti heti: ”Eihän toki! Kyllähän minun elämässäni on paljonkin…” Sitten hän tajusi, ettei kysymys ollutkaan tarkoitettu hänelle.
    Ja me kaikki nauroimme niin. Hiiala-hiiala-hei.

Sami Rainisto