05. lokakuuta 2001
Teksti:

Joskus mökkimatkalla kiireinen helsinkiläinen pysähtyy huoltoasemalle pienelle paikkakunnalle. Sellaiselle kuin vaikkapa Ämmänsaari: matalia taloja, järveä, tori, jonka keskellä komeilee Starburger-grilli.
    Helsinkiläinen tankkaa autonsa, kävelee kassalle ja vilkaisee ympärilleen. Keskellä päivää huoltiksen kahvilassa notkuu lippalakkipäisiä viiksekkäitä nuoria miehiä, joilla ei näytä olevan kiire minnekään. Kaartaessaan autolla pois helsinkiläinen pohtii, minkälaista elämää eletään täällä, kaukana kaikesta.
    Susanna Helken ja Virpi Suutarin uusi dokumenttielokuva Joutilaat vastaa tähän kysymykseen. Joutilaat on nimensä mukaisesti melkein antiteesi parin vuoden takaiselle kaupunkilaisnuorista kertovalle Levottomat-elokuvalle.
    Elokuvan pääosassa ovat parikymppiset Bodi, Hapa ja Lötkö. He asuvat Ämmänsaaressa eli ”Ämmässä”, joka on nykyisin virallisesti nimeltään Suomussalmi.
    Joutilaat on myös kertomus kahtiajakautuneesta Suomesta. Kainuussa työttömyystilastot eivät juuri kohentuneet nousukaudellakaan. Nuorille miehille ei löydy kotipaikkakunnalta työtä. He ovat siis jouten. Ajelevat tyhjiä teitä niin että wunderbaum heiluu etulasissa, huudattavat stereoita ja hölisevät niitä näitä. Ikkunan takana vaihtuvat vuodenajat.
    Peräkammarin poikia Bodi, Hapa ja Lötkö eivät silti ole. Pikemmin he ovat elämänsä taitekohdassa. Huolettomuuden takaa paistaa epävarmuus. Ämmänsaaressa oman elämän alkuun on vaikea päästä, kun työtä ei löydy. Bodista tulee dokumentin alussa isä, mutta perhe-elämästä ei tule mitään, kun tyttöystävä ei rakasta. Minkäs teet.
    Puolentoista tunnin Joutilaat-dokumentti tavoittaa hyvin poikien elämän rytmin. Tehdään kiljua, istutaan nuotiolla, välillä hoidetaan lasta. Ajetaan autolla pillurallia. Poltetaan renkaita. Pilkitään. Pohditaan tulevaisuutta. Ehkä Ämmänsaaren grillille oppisopimuskoulutukseen. Ehkä ei sentään, tuskin grillinpitäjällä olisi varaa maksaa palkkaa.
    Taas ajetaan pitkin teitä. Niitä riittää. Välillä poiketaan työvoimatoimistoon.
    Käydään työhaastattelussa Helsingissä asti. Kuten yksi päähenkilöistä toteaa, työttömänä ei voi olla loputtomiin: ”Mennee muuten pilalle koko ukko.”
    Auton takapenkillä yksi kundeista pohtii, että mikä se vapaamuotoinen työhakemus oikein on. Ymmärtää sitten: ”Ite kehut ihtees.”
    Dokumenttia tehtiin kaksi vuotta. Ohjaajat ja kuvattavat ehtivät ystävystyä, tai kuten Susanna Helke kuvaa, ”kehittää viha-rakkaus-suhteen”.
     Dokumentista ei kuitenkaan tullut poikien elämän pääsisältöä. Päinvastoin, joutilaat olivat toisinaan niin kiireisiä touhuissaan, että ohjaajat saivat metsästää poikia kännyköiden kanssa, huudella oven takana ja maanitella poikia paikalle.
    Kun kamera oli saatu käyntiin, asiat alkoivat luistaa. Pojat ovat kameran edessä luontevia. Ohjaajat itse ylistävät poikien kykyä kehittää dialogia kameran edessä.
    Ohjaajien ja kuvattavien välinen luottamus näkyy dokumentissa, niin lähelle poikien maailmaa se vie.
    Dokumenttielokuvan onnistuminen on tietysti myös taustajoukkojen ansiota. Suomessa dokumenttielokuvaa on osattu arvostaa niin Ylessä kuin Elokuvasäätiössä. Kahden ja puolen miljoonan markan budjetilla tehty elokuva on saanut näiden lisäksi rahoitusta muista Pohjoismaista, Soros-säätiöltä ja ranskalais-saksalaiselta Arte-televisiokanavalta. Arte on ollut suomalaisen Kinottaren yhteistuottajana elokuvassa.
    Joutilaat on jo kerännyt kiitosta ulkomailla. Dokumentti edustaa Artea kansainvälisessä Prix Europa -televisiokilpailussa. Syyskuussa Joutilaat palkittiin parhaana dokumenttina Nordic Panorama -kilpailussa. Palkinto oli Susanna Helkelle ja Virpi Suutarille kisassa jo kolmas.
    Pelkkä eksotiikka tuskin on syy Joutilaat-dokumentin herättämään kiinnostukseen. Suomessa tapahtuu samaa kuin kaikkialla Euroopassa: syrjäseudut tyhjenevät, kun väki pakkautuu työn perässä kaupunkeihin.
    Nordic Panorama -kilpailun yleisössä istunut tanskalainen tyttö kiitti ohjaajia jälkeenpäin: ”Teitte elokuvan minun elämästäni.”
    Parasta elokuvassa onkin juuri se, että se ei ole syrjäytymistarina. Helsinkiläinen katsoja saa itsensä kiinni ajatuksesta, että elämän tekee arvokkaaksi juuri koulu tai työpaikka. Pojilla on kotipaikkakunnalla ystävät ja perhe, tutut maastot ja puuhat. Kaikki tärkeä on lähellä, vain työ puuttuu. Elokuvan surumielisyys syntyykin siitä, että Ämmänsaaresta on lähdettävä pois.

Kirsikka Saari

Susanna Helken ja Virpi Suutarin dokumenttielokuva Joutilaat saa ensi-iltansa Helsingissä 26.10.