19. lokakuuta 2001
Teksti:

Digitaalinen kello vilkuttaa seinällä: 20.43.22, 20.43.23…. Keskiviikko on pitkällä, mutta Vuokko Hovatta on yhä töissä. Pieni, tummatukkainen nainen seisoo suuressa mustilla levyillä vuoratussa studiossa ja voihkii. Hän huohottaa ja mouruaa. Hän huokailee mikrofoniin.
    Pienen lasi-ikkunan takana tarkkaamossa ohjaaja Milko Lehto, käsikirjoittaja Miko Kivinen, äänittäjä ja muusikko tuijottavat lattiaa ja virnistelevät. Yleisradion K1-studion miksauspöydällä palavat kymmenet pienet lamput ja tietokoneruuduissa vilkkuvat valopalkit.
    Täällä nauhoitetaan Miehiä, ammuksia ja koneita -kuunnelmaa.
    Ja juuri nyt kuunnelmassa naidaan.
    Lehto kumartuu kohti pöydällä seisovaa mikrofonia: ”Kiitos Vuokko. Erinomaista. Nyt vähän tympääntyneempää.”
    Näyttelijä nyökkää ilmeen värähtämättä: ”Ymf. Ymf. Yyh. Hhmmm.”
    Hovatta on äänenkäytön ammattilainen. Näyttelijä muuntaa ääntään kuin soittaja, joka vaihtaa nuotteja. Ultra Bran solistin lauluääni tiedetään, mutta myös puheääni on erityinen: samettinen ja matala.
    Kaksi vuotta sitten näyttelijäksi valmistunut Vuokko Hovatta, 29, on esiintynyt teatterissa ja televisiosarjoissa. Finland Festivals valitsi näyttelijän vastikään vuoden 2002 nuoreksi taiteilijaksi.
    Nyt kello vilkuttaa yhdeksää. Lehto venyttelee tarkkaamossa: ”Kiitos Vuokko. Erinomaista. Se taisi olla siinä.”
    Hovatta hymyilee.
    Ammattitaitoon kuuluu sekin, että väsymys ei näy.

Varttia yli yhdeksän Hovatta istuu valkoiseen Opel Kadettiin Ylen parkkipaikalla ja kaartaa kohti Punavuoren kotia.
    Aamulla herätyskello soi taas ennen kuutta.
    ”Viime viikkoina työnteko on mennyt älyttömäksi, mutta ei se haittaa. Välillä on sitten rauhallisempaa”, Hovatta sanoo.
    Aikataulut ovat Hovatalle tärkeitä kahdella tapaa. Aikatauluja on oltava ja niistä on pidettävä kiinni.
     Kun Hovatta valmistui teatterikoulusta, puhelin ei heti soinut työtarjouksia. Näyttelijä pestautui tarjoilijaksi Kaapelitehtaan ravintolaan.
    ”Herätessä ei tarvinnut miettiä, mitä tekisi”, hän sanoo.
    Nyt näyttelijän kalenterin sivut ovat täynnä merkintöjä. Hovatta harjoittelee Ultra Bran viimeisiä keikkoja ja suunnittelee uuden bändinsä musiikkia. Hän esiintyy omassa ravintola-showssaan Saara Hirviön tapaus ja näyttelee Kansallisteatterin Tulikasvot-näytelmässä. Välillä hän kuvaa Kaverille ei jätetä -televisiosarjaa.
    Aiemmin säntäily stressasi Hovattaa. Nyt hän on oppinut ajattelemaan työtä kerrallaan. Ja parin tunnin päästä seuraavaa.
    Raitiovaunut ja bussit ovat Hovatalle liian hitaita. Mateleva kolmosen ratikka ”melkein itkettää”. Onneksi Punavuoresta voi kävellä teatterille. Opelin äänitorvi ei kovan käytön jäljiltä toimi, mutta Hovatta jakaa neuvoja muille kuskeille lasin takaa kovaan ääneen.
     ”Pitää ajaa sääntöjen mukaan. Ei ylinopeutta eikä alinopeutta, vaan juuri sallitun verran. Ja vihreillä valoilla lähdetään heti eteenpäin.”

Matinkylässä vuonna 1980 ruskeisiin toppahaalareihin pukeutunut Vuokko istui totisena bussin kyydissä. Kahdeksanvuotias tyttö tuskin ylettyi soittonappulaan. Pelotti, että bussi kaartaa ohi oikean tolpan. Pysäkinväli tuntui maratonin mittaiselta. Sitä tarpoessa myöhästyisi pianotunnilta.
    Hovatan suurperheessä kaikilla oli paljon puuhaa. Lääketieteen professori -äiti ja insinööri-isä tekivät pitkää päivää töissä. Iltaisin ja viikonloppuisin perhe rakensi omakotitaloa Espoon Iirislahteen. Arkena lapset olivat ajoissa soittotunneilla, kuoroharjoituksissa ja koulussa läksyt luettuina. Lomilla vanhemmat pakkasivat lapset autoon ja kaasuttivat kohti kesämökkiä.
    Kahdeksanvuotiaana Vuokko kiersi Tapiolan kuoron kanssa Yhdysvaltoja. Teini-ikäisenä hän lauloi kuoron kanssa Tokiossa nykyiselle keisarille Akihitolle ja Reykjavikissa Islannin silloiselle presidentille Vigdis Finnbogadottirille.
    Nykyisin Vuokon Iiris-isosisko on geenitutkijana Yhdysvalloissa ja pikkuveli Ville on laskentapäällikkö. Nuorin Talvikki opiskelee avaruusteknologiaa.
    ”Äitini voivottelee, että kauheata että te olette perineet työnarkomanian”, Hovatta sanoo. ”Mutta luulen, että meidän perheessä kaikki todella pitävät työstään.”

Tiistai-iltana Vuokko Hovatta kävelee saappaiden korot kopisten Ravintola Lasipalatsin baaritiskille Jyrki-ohjelman haastattelusta. Näyttelijä roikottaa kädessä reppua ja muovikassia. Hovatta tilaa rommitotin ja selittää, että kurkkua aristaa. Hän rypistää kulmiaan. Ei nyt. Vielä hän ei ehdi sairastua.
    Pöydässä Hovatta sytyttää savukkeen. Hän kaivaa muovikassista pahvilevyn, johon on teipattu valokuvia. Se on ihailijatyttöjen askartelema Ultra Bra -noppapeli.
    ”Lupasin, että pelaamme tätä keikkabussissa. No, emme tietenkään pelaa, mutta liikuttava tämä on.”
    Vuokko Hovatta tuli Ultra Brahan opiskelukaverinsa Petriikka Pohjanheimon tilalle. Kuukausi ensimmäisten treenien jälkeen hän poseerasi Terhi Kokkosen ja Anna Tuluston kanssa punaisissa rintaliiveissä nyt-liitteen kannessa. Sen jälkeen bändin tiesivät nekin, jotka eivät vielä olleet kuulleet sen musiikkia.
    Ultra Brassa Hovatta oli pitkään vähän outo lintu. Kun muut riehuivat keikkabussissa, Vuokko saattoi ilmoittaa tarvitsevansa ”omaa tilaa” ja kömpiä bussin perälle sänkyyn nukkumaan.
    Hovatta oli tottunut teatterissa siihen, että porukka vaihtuu työn mukana. Bändissä toisilleen tutut ihmiset olivat kuin ikuisella luokkaretkellä.
    Hovatta virnistää. Välit lämpenivät varsinaisesti vasta viime kesänä, kun hän ryhtyi ryyppäämään bändin kanssa.
     ”Kai se on niin, että selvinpäin suomalaiset vain ahdistuvat keskenään.”
    Hovatta päätti aikaa sitten, että teatteri on ykköstyö, rokki tulee toisena. Ultra Brassa hän hoiti hommansa ammattimaisesti. Nauhoja ei tarvinnut äänittää laulajan vaatimuksesta uudelleen. Jos Hovatta hermostui treeneissä, syy oli yleensä epämääräisissä ohjeissa. Näyttelijälle pelkkä ”vedä sillai rock-tyyliin” ei aina riittänyt.
    Teatterissa kollegat kehuvat Hovattaa innokkaaksi ja ideoivaksi, huolehtivaiseksi ja tunnolliseksi. Harjoituksiin hän valmistautuu hyvin.
    Itseään kohtaan Hovatta on kriittinen. Hovatan lauluääni hiottiin musiikkiopistossa ja Sibelius-Akatemiassa. Samettisen puheäänensä hän opetteli, kun teatterikoulun puheopettaja Ritva Koivula tokaisi, että ”tuota kimitystä en halua kuulla enää ikinä”.
    Hovatta hymähtää, että oli siinä vanhoille tutuille selittelemistä. Mutta huutoa ja kimitystä oli jo piisannut. Huomiontarvetta huutokin kai oli.
    Viime syksynä näyttelijä sai tarpeekseen peilikuvasta ja ”piinaavasta olosta”. Hän pusersi punttisalilla painosta pois seitsemän kiloa.
    ”Kyllä se stressaa jos selluliitti näkyy, kun seisoo pikkuhousuissa näyttämöllä.”

Näyttelijä tilaa toisen rommitotin. Hän penkoo muovikassista noppapelin vierestä on tuoreen platinalevyn. Sen hän ripustaa pianon päälle olohuoneen seinälle, kolmentoista muun kulta- ja platinalevyn viereen.
    Hovatta on kilistellyt kultalevytilaisuuksissa ja seissyt tuhansien huutavien ihmisten edessä festarilavoilla. Ihailijapostia tipahtelee tasaisesti.
    Näyttelijänä kiitosta on tullut jo ennen tuoretta titteliä. Jukka Kajava kirjoitti Kansallisteatterin Kultainen vasikka -näytelmästä, että Hovatta ”miltei tyrmää tekstikäsittelyn tarkkuudella ja läsnäolon energisyydellä”.
    Mutta entä, kun puurtamisen palkkana ei ole pelkkää ylistystä? Syyskuun alussa Hovatta haki aamulla eteismatolta Hesarin ja käänsi kulttuurisivun auki. Alalaidassa oli Kansallisteatterin Tulikasvot-näytelmän kritiikki. Saksalaisen Marius von Mayenburgin kirjoittamaa näytelmää oli harjoiteltu kuukausia. Näyttelijän mielestä näytelmän teema – perheen paha olo ja pahuus – oli tätä päivää.
     Ja sitten tämä: ”Irtoaako päivittelystä mitään sen syvempää? … Sisarena Vuokko Hovatta on ”veljeään” ulkokohtaisempi ja replikoivampi, joskaan ei hänkään mikään mitätön hahmo kertomaan kumppanuudesta, josta ei ole paluuta.”
    Luojan kiitos kritiikki oli lyhyt, Hovatta huokasi. Ja ilman kuvaa. Ehkä sitä ei moni huomaa. Silti näyttelijä jupisi koko päivän: Ulkokohtainen ja replikoiva. Ulkokohtainen ja replikoiva?
    Hovatta sytyttää uuden savukkeen ja aloittaa: ”Ei näytelmää kuitenkaan tehdä kriitikoille… kaikkia ei voi miellyttää… vaikka paneehan se miettimään… kontakti yleisöön on tärkein… ja kun huomaa että herättää vastakaikua…”
    Hovatta pohtii, että jos kritiikit laskee yhteen, palaute on ”aika tasoissa”. Ja taiteen tehtävä on kuitenkin herättää reaktioita. Kaikenlaisia reaktioita.
    Hän kohentaa asentoa: ”Olen ehkä päässyt sellaisesta perussyyllisyydestä. Ymmärtänyt, että kaikkia ei tarvitse miellyttää. Mun mielestä se on kuitenkin paras duuni, minkä olen tähän asti tehnyt. Ja tärkein. Ehdottomasti.”

Hovatta haukottelee ja vilkaisee kelloa. Hän vetää takin ylleen. Joskus hän pohtii, olisiko helpompaa käydä töissä yhdeksästä viiteen.
    ”Ehkä en olisi siihen tyytyväinen. Jollakin tapaa rikkoisin kuitenkin tasapainon.”
    Hänen toinen haaveensa on realistisempi: vapaailta kotona kirjan ääressä. Viime viikkoina keskittymiskyky on riittänyt novelleihin. Tolstoin ja Dostojevskin tiiliskivet Hovatta jättää väliin.
    ”Yritin lukea vain klassikoita, kunnes oivalsin, että lukemisesta en ole sentään tilivelvollinen kenelläkään.”
    Hektisen työn jälkeen on vaikeaa rauhoittua. Sitä on pitänyt opetella. Kesällä Hovatta ajaa vapaapäivinä mökille. Ensimmäinen vapaapäivä menee siivotessa, halkoja hakatessa ja muuta perhettä komentaessa.
    Vasta illalla tahti hiljenee. Yhtäkkiä voikin istua aloillaan mitään tekemättä. Aloittaa kirjan. Tai vain tuijotella järvenselkää.
    ”Hiljentyminen on kuitenkin tosi tärkeätä. Täytyy olla tilaa. Vasta silloin syntyy omia ajatuksia. Sitä omaa näkemystä… sitähän taiteilijana oleminen lopulta tarkoittaa.”

Kirsikka Saari
Kuva: Ville Palonen