Tietenkin sataa. Syyskuinen keskiviikko Vermon ränsistyneellä raviradalla ei paljasta raviurheilun parhaita puolia. Hevoset lönkyttelevät tiiviissä rykelmässä ympäri rataa, kunnes puolentoista kierroksen jälkeen kisa on yhtäkkiä ohi. Selostaja huutaa ja hehkuttaa kuin vanhan ajan radiohöyry, mutta yleisössä ei näy merkkiäkään lämpenemisestä edes maalisuoralle kännyttäessä.
Jos inhimillisten tunteiden koko kirjo onkin katsomossa läsnä, sitä ei ainakaan näytetä ulospäin. Kaiuttimista ennen lähtöä kaikuva Final Countdown ja voittajalle soitettava Tähtien sodan teema vain korostavat keskiviikkoillan uneliasta tunnelmaa.
”Aja!”Lähdöt seuraavat toisiaan ilman suurempaa dramatiikkaa tai urheilujuhlan tuntua. Final Countdown, Tähtien sota, Final Countdown, Tähtien sota, Final Countdown…
Välillä jokin hevonen hylätään laukkaamisen takia, mutta kukaan ei revi hiuksiaan. Muitakaan reaktioita radan tapahtumiin saa etsiä.
Aivan radan vieressä kuudenkymmenen kavion kumu kuulostaa vaikuttavalta, mutta kaukaa katsomosta sinänsä ylväät eläimet eivät tarjoa esteettisiä elämyksiä tai huimia strategisia kuvioita. Eikä raveissa nähdä myöskään ohjastajien välistä hurjaa henkien taistelua.
Ammattilaisohjastajat ovat ajokkeihinsa vain palkkasuhteessa: miehet hyppäävät kärryille, ajavat puolitoista ratakierrosta ja kuittaavat viisitoista prosenttia hevosen voittamasta palkkiosummasta.
Seuraavassa lähdössä ohjastajalla on alla jo toinen ravuri. Samat miehet ajavat eri hevosilla lähdöstä toiseen koko illan.
Sivusta seurattuna ravaamisen nimittäminen urheiluksi tuntuu omituiselta. Äänekkäitä Ari Moilanen tai Secret Brave -kannustusjoukkoja ei Vermossa näy. Eikä sen puoleen cheerleadereita, ei sponsorikaljassa uivia solmioita, ei muuta urheilujuhlasta muistuttavaa kuin halpa makkara ja kallis kahvi.
Ja kuitenkin raviurheilu on katsojamäärillä mitattuna Suomen suosituimpia kilpaurheilulajeja. Radoilla raveja seuraa vuoden mittaan yli 800 000 katsojaa, etäpelipisteissä 900 000. Suomessa järjestettävistä kilpalajeista vain jääkiekolla on enemmän katsojia.
Jossain päin Suomea – ratoja on Ahvenanmaalta Sodankylään – ravataan 363 päivänä vuodessa. Vain joulupyhät on rauhoitettu kilpailemiselta.
Mikä saa pääkaupunkiseudun kokoisen ihmisjoukon seuraamaan apaattisen näköistä lönkyttelyä tihkusateessa, auringonporotuksessa ja pakkasessa?
Raha, tietysti.
Raha pistää Suomen 8000 ravihevosta liikkeelle. Harva kisoja seuraava yrittää edes väittää saavansa Vermosta muita elämyksiä kuin totoluukulta tulevan setelinipun mielihyvän.
Pelin henki näkyy kaikkialla. Vaikka ”varmat” vinkit kiertävät suusta suuhun, ravureilla on lähtölistoissa selkeämpikin tasoerojen mittari, kauden aikana omistajan tilille kertynyt palkkiosumma. Sadantonnin hevonen on kiistatta parempi kuin viidenkymmenen tonnin hevonen.
Hevosten omistajat kertovat kainostelematta hyvän ravurin olevan lähinnä sijoitus: muutamalla kymppitonnilla saattaa saada uransa aikana jopa miljoonia markkoja juoksevan hevosen.
Suomessa tototaan vuosittain noin miljardin markan arvosta. Täysammattimaisista pelaajistakin huhutaan.
Koska paikalta ei tähän hätään löydy taksikuskia eikä talkkarinmuijaa, asia on tarkistettava hevosmiesten tietotoimistosta. Toimitus ja pääkonttori sijaitsevat alakerran Saluuna Pilttuussa.
”Yhen tunnen, mutta on niitä muitakin. Skarppi kaveri muuten. Ei dokaa ollenkaan, pelaa vaan ja ajelee prätkällään”, vahvistaa Pilttuun luotettava lähde tiedon.
Ruskeaan nahkatakkiin sonnustautunut viiksekäs keski-ikäinen mies kieltäytyy paljastamasta nimeään, ikäänsä tai ammattiaan. Valokuvaamisesta ei ole toivoakaan.
Joka keskiviikko Vermossa käyvän miehen ohjelmavihkonen on tuherrettu täyteen salatieteellisenoloisia muistiinpanoja. Muiden pelurien tavoin hän kertoo seuraavansa ravurien menestystä ja pelaavansa huolellisten analyysien perusteella. Tuurilla ei rahoille pääse, sillä kertoimet ovat pienet.
Miehen suurin voitto on 16 000 markkaa, mutta hän vakuuttaa silti olevansa tämän vuoden osalta reilusti tappiolla. Mies on siitä harvinainen Vermon-kävijä, että hän puhuu toimittajalle. Useimmat eivät suostu kommentoimaan sanallakaan raviharrastustaan, saati pelaamistaan.
Moni ottaa puheeksi pussihousut ja tekee viisikirjaimista m-sanaa käyttämällä selväksi, ettei itse kuulu stereotyyppiseen hevosmiesjoukkoon.
Pelurin leimaa pelätään, eikä rahoilla rehvastella. Voitot lunastetaan tototiskiltä vaivihkaa heti maaliintulojärjestyksen selvittyä. Monelle ladotaan kouraan paksu nippu satasia, jotka taas häviävät takaisin luukulle ennen seuraava lähtöä. Totossa kertoimet ovat pieniä, joten voittaakseen paljon tulee pelata paljon.
Ravit ovat työväenluokkainen huvi herraskaiseen ratsastukseen tai, herregud, vuorineuvosten esteratsastukseen verrattuna. Pilttuu olisikin syytä museoida sellaisenaan 1900-luvun jälkipuoliskon kohta lopullisesti katoavana kansanpaikkana.
Tupakansavua, olutta, makkaraa, makkaraa ja makkaraa tarjoavassa Saluunassa kaikki aistit tulevat tyydytetyiksi, mutta etenkin kuudes on kovassa käytössä. Varmat vinkit ja mustat hevoset leikkaavat rasvankäryä puheensorinassa.
”…ei varmana voita. Se on niin huono lähtijä…”
”… se on kuule ollu kova viime aikoina…”
Paradoksaalisesti häpeilemättömästi kaikkein kaupallisimman urheilulajin pyhätöstä puuttuvat kaikki areenapröystäilyn merkit ja yhteistyökumppaneille räätälöidyt viihdetuotteet.
Jako kahteen kerrokseen on silti Vermossakin olemassa. Pilttuusta paremman väen puolelle pääsee ainoastaan 25 markalla. Sen verran maksaa lippu ravintola Raviiniin, jonka pöydistä totoaja voi seurata raveja samalla kun aterioi.
Raviinin kynnys on kuitenkin hevosmiehille korkea: ravintolan jätti-ikkunoista radalle tiirailee vain parikymmentä katsojaa. Suurin osa seuraa kilpailuja ulkona tai viereisestä maksuttomasta kansankatsomosta.
”Jos mulla olisi varaa istua tuolla ravintolan puolella ja pelata isommilla panoksilla, saattaisin voittaa enemmän”, selittää toinen mies Pilttuussa, hänkin nimetön.
Mies ei yritä salata katkeruuttaan 25 markasta, muttei toisaalta sitäkään, että hän totoaa joka keskiviikko monen sadan markan edestä. ”Vähintään. Joskus enemmän.”
Vaikka raha liikkuu radoilla ja numeroilla mitattuna Suomi on suurimpien ravimaiden joukossa, tunnelma katsomossa on vaisu.
Raveilla on imago-ongelma, eikä ihme. Miten sen nyt sanoisi: hevosten lisäksi Vermossa näkee loputtomasti viiksiä, kaljamahoja, purjehduskenkiä, persvakoja, epätoivoisia kaljunkätkentäyrityksiä ja satoja ruskeita nahkatakkeja.
Miehiä siis, keskimäärin keski-ikäisiä. Silmämääräisesti arvioituna miesten ja naisten suhde on noin yksi viiteenkymmeneen tai sataan.
Vermossa ei näy edes pikkutyttöjä, jotka kansoittavat ratsutalleja päästäkseen harjaamaan hoitohevosiaan. Syy on yksinkertainen:
”Ravihevoset saattavat olla puolen miljoonan markan arvoisia, joten alle kuusitoistavuotiaita ei uskalleta päästää niitä hoitamaan”, kertoo Vermon nuorisoravitoimintaa vetävä Pia Jaatinen.
Ravinuoret kuuluvat Vermon kasvojenpesuohjelmaan. Hevosmiehet ja -naiset tiedostavat imago-ongelmansa, ja Suomenkin raviradoille yritetään innokkaasti saada kansainvälistä tunnelmaa ja nuorempaa väkeä.
Parikymppiset Toni Fältberg, Jarkko Mäenpää ja Jouni Karhunen muodostavat osan Farmer’s Pride -hevosen kymmenen miehen kannustustiimistä.
Farmer’s Team yrittää osaltaan reipastaa katsomokäyttäytymistä. Heitä kannustaa tavoitteessaan Tunnelmantekijät-kilpailu, joka etsii Suomen ravien kovinta huutosakkia.
Kolmikko kertoo kiertävänsä kesäisin kaikki suuremmat ravit ja kehuu Ruotsin ravikulttuuria Suomen salamyhkäiseen lähtölistantuijotteluun verrattuna.
”Jos Suomessa joka mummo täyttää lottokupongin, Ruotsissa ne käyvät raveissa. Ruotsissa on aivan toinen meininki”, selittää Toni Fältberg.
Kampanja ei ole vielä ehtinyt tuottaa tuloksia. Lähtölistojensa kabbalaan syventyneiden vakavailmeisten miesten keskellä värikäs ja meluisa kolmen miehen kannustusjoukko näyttää joutuneen aivan väärään paikkaan. Vielä seitsemännessäkään lähdössä Vermon katsomossa ei näy aaltoliikkeitä.
Suosikkien kannustaminen ei ole vielä tarttunut itse pääasiaan, pelaamiseen, keskittyvään keskivertokatsojaan. Suosikkihevosen valitseminen sumentaa väistämättä objektiivisen ajattelun ja analyyttisen pelaamisen.
Seitsemännessä lähdössä juokseva Farmer´s Pride – hevosten omituiset nimet johtuvat Hippoksen kantakirjasäännöstä, jonka mukaan Suomessa ei saa olla kahta samannimistä hevosta – johtaa pitkään, mutta maalisuoralla tulee turpiin. Vimmatusta kannustamisesta huolimatta Farmer’s Pride jää turvanmitalla kakkoseksi, eikä Farmer’s Team pääse rahoihin käsiksi.
Rehellisyyden nimissä on mainittava, ettei ravejakaan nyt ihan yksinomaan rahasta juosta. Alun perin ravit olivat puhdasta viihdettä ilman kaupallisia päämääriä.
Ja itse asiassa hevoset on valjastettu urheilemaan kauan ennen kuin urheilu keksittiin uudelleen 1800-luvulla.
Suomessakin ensimmäiset ravit järjestettiin jo vuonna 1817, kymmeniä vuosia ennen kuin paperitehtaiden patruunat alkoivat kannustaa työläisiä terveisiin harrastuksiin vallankumousta suunnittelemasta.
Totoaminen alkoi vuonna 1928, mutta pelaajille epäedullisten sääntöjen vuoksi vaihdot alkoivat kasvaa merkittäviksi vasta 1970-luvulla. Pelisääntöjä muutettiin veikkaajille edullisemmiksi 1965.
Eroa muihin urheilulajeihin on ehkä sittenkin vain rehellisyydessä. Kukaan ei kuvittelekaan seuraavansa Vermossa intomielistä amatööriurheilua. Sellaista ei taida olla enää olemassakaan.
Nykypäivänä seurasta toiseen loikkivilla jääkiekkoilijoillakaan ei tietysti ole sen enempää seurauskollisuutta kuin raviohjastajilla.
Usko olympialaisten puhtauteen ja rehelliseen amatöörien kilvoitteluun on mennyt vuosikymmeniä sitten, puhumattakaan hevoskuureineen suolle suksineista rehdeistä lapinmiehistä.
Kenties raviurheilulta vain puuttuu litmasensa ja Hippokselta harkimonsa. Vermon makkarakojut ja 25 markan aitiot ovat suorastaan liikuttavan viattomia verrattuna ”tasokkaita viihde-elämyksiä” tarjoaviin areenoihin.
Taivas on jo tumma, kun Tähtien sodan teema soi illan viimeisen lähdön voittajalle. Mieleen tulee kuitenkin aivan toinen elokuva, kun katsomoa kansoittanut raviväki katoaa radalta muutamassa minuutissa, ilman turhia jälkipelejä.
Ota rahat ja juokse.
Ville Similä
Kuva: Petri Haggrén
