05. lokakuuta 2001
Teksti:

Sait mitä hait sopii suomalaisen Robert Lucanderin (s. 1962) näyttelyn nimeksi paremmin kuin hyvin. Maalaamalla kirkkain värein kauniita ihmisiä vaneripohjalle Lucander tuottaa jälkeä, joka yhtä aikaa houkuttelee maallikkoa ja tyydyttää taiteentuntijan silmää.
    Lucanderin maalaukset tuntuvat välittömästi oudon tutuilta. Hetken kuluttua katsoja ymmärtää miksi. Kuvien mallit on napattu aikakausilehtien sivuilta ja mainoksista.
    Alakulo on ensisilmäyksellä Lucanderin juhlivien ihmisten maailmasta kaukana. Heillä on kivaa ja bailut jatkuvat ja jatkuvat. Kännisen lämmin tunnelma valuu ulos maalauksista.
    Kyseessä tuntuu olevan rikkaiden ja huolettomien ihmisten maailma. Siellä elämä on luksusta, jossa totellaan janoa ja kaikki on sika-jees. Katsoja voi vain huokaista ja kysyä, miksi häntä ei ole kutsuttu mukaan.
    Pinnan alla kuitenkin kytee. Maalausten hahmot eivät koskaan ole kokonaisia. Joskus kuvaan mahtuu vain jalka, pulloa pitelevä käsi tai farkkuihin puettu perse.
    Jos ihmisillä on kasvot, taiteilija jättää osan niistä maalaamatta. Flirttaavat bambinsilmät ja aistillinen suu muuten maalaamattomassa vanerissa puhuvat omaa kieltään, jonka jokainen ravintolassa pilkun jälkeen viipynyt tuntee. Nyt etsitään ja jaetaan rakkautta, mutta on kiire!
    Lucanderin tekniikka antaa hänen maalauksilleen niiden särmikkyyden. Puhtaat akryylivärit kertovat maalausten valmistumisajankohdan, sillä taiteilija käyttää sekoittamattomina sisustussesongin muotisävyjä. Pohjana oleva vanerilevy antaa ihonvärin lisäksi jopa hiukset mallien päähän. Samalla puun orgaaninen kuvio kipinöi kohdatessaan sileän maalipinnan.
    Huomiotta ei sovi jättää myöskään maalausten dynaamisuutta. Niiden havainnollistamassa maailmassa on koko ajan vauhtia ja vilskettä. Savukkeet sojottavat suupielessä ja lasia kallistetaan.
    Kyseessä on eräänlainen akvaario, joka on tallentanut hetken eleen ja ilmeen. Manipuloimalla lehtikuvia Lucander tuottaa tapakomediaa, jossa on jotain hyvin tuttua paitsi Uudenmaankadun pintaravintoloissa notkuville myös taidehistorioitsijoille.
    Aisti-iloja ja elämän nautinnollisuutta kuvatessaan 1500- ja 1600-lukujen asetelmamaalarit pitivät samalla moraalisaarnoja. Maalarit tapasivat sijoittaa maalauksiinsa ylikypsiä hedelmiä tai kuihtuvia kukkia muistuttamaan kaiken väliaikaisuudesta.
    Samalla tavalla Lucander sisällyttää teoksiinsa menetyksen tunteen. Maalausten tyypeillä oli kivaa – ainakin hetki sitten. Nyt kaikki on jo voinut päättyä.
    Lucanderin loputtoman banaali lähtökohta, biletys, muodostaa tarkan inhimillisen kuvaston. Kertakäyttökuvien pohjalta alkaa hahmottua ihmisten ilmeiden ja eleiden ennalta-arvattavuus. Katsoja tunnistaa itsensä. Tuolta taisin näyttää viime viikonloppuna, kun luulin olevani cool.
    Paljastavinta katseltavaa on akvarellisarja, jossa ainoastaan hiukset erottuvat. Kasvot katoavat samanväriseen taustaan. Kuvat ajoittavat mallinsa tiettyyn hetkeen, kertovat muodista ja paljastavat pinnan houkuttelevan ihanuuden. Jokin näyttää hyvältä nyt, mutta miltä se tuntuukaan huomenna?
    Tässä mielessä Lucanderin mallit elävät kyseenalaisessa paratiisissa. Bileet jatkuvat. Ei koskaan krapulaa, katumuspillereitä tai morkkista. Paratiisi alkaakin kuulostaa helvetiltä.
    Syyttä ei näyttelyvieraan mieleen jääkään kaikesta hauskanpidosta huolimatta eräs suurikokoisen kollaasin osa. Siinä murheellisen spanielin näköinen Prinssi Charles katselee alakuloisesti maahan. Ehkä hänen juhlansa päättyivät ikävästi. Miten sinun?

Robert Lucanderin näyttely Party with Attitude – Sait mitä hait on esillä Amos Andersonin taidemuseossa 18.11. asti.

Juha-Heikki Tihinen