19. lokakuuta 2001
Teksti:

”Arvatkaapa, missä maassa opiskelijavalta eli student power on mahtavimmillaan. Todennäköisesti arvaatte väärin. Maa on Afganistan.”
    Elettiin vuotta 1968, ja Suomen Kuvalehti raportoi uudistusmielisen kuningas Muhammad Zahir Shahin hallitsemasta Afganistanista, jossa opiskelijat olivat kaataneet hallituksia. SK kuvaili Kabulia kansainväliseksi kaupungiksi, jonka hotellit täyttyivät marijuanaa polttavista länsimaisista hipeistä.
    Afganistanin uskottiin kehittyvän nopeasti, ja se sai tukea lännestä ja idästä.
    Unelmat tyssäsivät valtataisteluun. Ensin Afganistanista tuli tasavalta vuoden 1973 vallankaappauksessa. Maahan alkoi syntyä neuvostovaltaa kannattavia ryhmiä, jotka uskoivat kommunismin ratkaisevan maan ongelmat. Lopulta kommunistit surmasivat hallitsevan presidentin perheineen 1978.
    Päästyään yhteisestä vihollisesta kommunistipuolueet ajautuivat taisteluun keskenään. Neuvostoliitto pelkäsi vastavallankumousta ja miehitti Afganistanin 1979. Alkoi islamististen ryhmittymien jihad, ”oikeutettu sota”, neuvostomiehitystä vastaan.
    Yhteisestä tavoitteesta huolimatta kyseessä ei ollut yhtenäinen rintama. Etnisesti epäyhtenäiset islamistiset ryhmät ajautuivat sisällissotaan
     Neuvostoliiton vetäydyttyä kymmenen vuotta myöhemmin. Maa joutui väkivaltaisen anarkian valtaan.
    Vuonna 1994 ilmestyi näyttämölle sotilasjohtajasta uskonnolliseen rooliinsa palannut mulla Mohammad Omar. Hänen sanotaan kyllästyneen väkivaltaan ja maan rappiotilaan. Hän perusti uskonnollisen Taleban-liikkeen, joka otti tehtäväkseen kurinpalautuksen ja äärikonservatiivisen islamilaisvaltion perustamisen.
    Omar onnistui tavoitteessaan osittain. Kourallisesta talibeja sikisi armeija, joka valtasi Afganistanin provinssi provinssilta. Etenkin maan suurimman etnisen ryhmän, pashtujen, keskuudessa pashtuista koostuva Taleban otettiin aluksi avosylin vastaan. Kabulin valloitukseen asti Taleban valtasi maa-alueita suhteellisen helposti neuvottelemalla.
    Kovaa kuria pitäneet talibit toivat myös vakautta anarkian keskelle. Vakaus perustuu kuitenkin pitkälti pelkoon.
    ”Joka päivä leikataan noin sata kättä”, kuvailee Suomessa kahdeksan vuotta asunut afganistanilainen Hamed Shafael Normand. Talebanin hallitsemassa Afganistanissa suurimmalla osalla ihmisistä – naisilla, lapsilla ja etnisillä vähemmistöillä – ei ole oikeuksia. Ihmisiä kivitetään hengiltä, miehille on määrätty partapakko ja naisilta viety oikeus koulutukseen ja työhön.
    Ja maailma ihmettelee. Keitä nämä fundamentalistit ovat?

Talebanin todellinen alkuperä on yhä hämärän peitossa. ”Ei Afganistanin kansa tiedä, mikä Taleban todella on”, kertoo Hamed Normand.
    Uskonto ja etnisyys nousivat 1990-luvun alun Afganistanissa poliittisiksi tekijöiksi, mutta eivät yksin selitä Talebania. Talebanin riveissä taistelee useampien etnisten ryhmien edustajia, erimaalaisia islamisteja ja jopa kommunisti-veteraaneja.
    Taleban ei olisi pystynyt kasvamaan nykyisen kokoiseksi ilman ulkopuolista tukea. Sitä se on saanut ennen kaikkea Pakistanista.
     Suuri osa Talebanin joukoista on Pakistanin armeijan sotilaita. Pakistan onkin epäilemättä ollut Talebanin suurin tukija.
    Suomeksi pashtun kielen sana talib tarkoittaa uskonnollisessa koulutusinstituutiossa, ”deeni madariksessa”, opiskelevaa henkilöä. Vuonna 1979 alkaneen anti-kommunistisen jihadin aikana pääasiassa Pakistanissa sijaitsevien deeni madaristen verkosto toimi islamistisen vallankumousliikkeen perustana.
    Tällöin niissä opetettiin sotataitoja, joita opiskelijat hyödynsivät taistellessaan joululomillaan Afganistanissa. Monet Pakistanin deeni madariksista toimivat suojapaikkana ulkomaisille terroristeille ja afganistanilaisille taistelijoille. Koulutus ja huolto tulivat Pakistanista, aseet Yhdysvalloista ja rahat Saudi-Arabiasta.
    Taleban siis syntyi Pakistanissa. Ryhmän alkuperään paneutunut pakistanilainen kirjailija Kamal Matinuddin pitää mahdottomana, että talibit olisivat voineet edes organisoitua ilman ulkopuolista apua. Useat asiantuntijat ja paikalliset journalistit uskovatkin, että Taleban on pitkälti Pakistanin marionetti, sen konservatiivisten voimien ja sisäisen turvallisuuspalvelun luomus.
    ”Talebanin hallitsema Afganistan on ollut osa Pakistania”, selittää Hamed Normand. Kauppareittien lisäksi Pakistanin poliittis-sotilaallinen eliitti on valvonut maiden välistä huumekauppaa. Jatkuvat mielenosoitukset Pakistanissa osoittavat, että myös sen kansa tukee Talebania.
    Kapteeni näyttää kuitenkin jättäneen uppoavan laivan. Pakistan tarjosi Yhdysvalloille apuaan jo Afganistaniin vuonna 1998 tehtyjen ilmaiskujen jälkeen. Nyt yhteistyöhalu viimein palkittiin, kun USA lievensi Pakistaniin kohdistamiaan talouspakotteita vastineeksi tuesta sodassa Talebania vastaan.

Afganistanilaiset uskovat perustellusti, että ulkopuolisten sekaantuminen maan asioihin on useimmiten tuonut vaikeuksia. ”Aiemmin terrorismia tukevat ryhmät olivat pakistanilaisia tai arabeja. Ulkomaalaisten tulo toi ongelmia”, Hamed Normand sanoo.
    Kansan keskuudessa jopa uskotaan, että maahan ensimmäisen kerran 1979 saapunut, nykyisin terrorismista syytetty Osama Bin Laden on Talebanin todellinen johtaja.
     Pakistanilainen Taleban-asiantuntija Ahmed Rashid pitää tätä liioitteluna.
    ”Valta on keskittynyt Omarille ja muutamalle ihmiselle hänen ympärillään. Osama Bin Laden on kyllä yksi heistä”, hän sanoo.
    Joka tapauksessa nimenomaan Osama Bin Laden veti koko maailman huomion Afganistaniin. Afganistanista tuli ”terrorismin vastaisen taistelun” sotatanner, vaikka saman logiikan mukaan kohde olisi voinut olla mikä tahansa maa.
    Afganistanin saama huomio ei kuitenkaan yllätä Lähi-Itään erikoistunutta, Helsingin Yliopiston kehitysmaatutkimuksen laitoksella työskentelevää Pertti Multasta. ”Nyt operoidaan alueella, jonka moni taho katsoo kuuluvan omaan etupiiriinsä”, Multanen sanoo.
    Mutta miksi juuri Afganistan? Maa on köyhä ja karu, mutta sen tarjoamat kulkureitit ovat korvaamattomia monille sen naapureille. Lisäksi suurin osa länsimaissa kaupattavasta heroiinista on peräisin Afganistanin oopiumkentiltä.
    Pakistanilainen journalisti Rashid on kuvannut Afganistania naapureitaan itseensä imeväksi mustaksi aukoksi. Muun muassa Keski-Aasian entiset neuvostovaltiot – ja niiden myötä Venäjä – ovat syystä pelänneet hurmahengen leviävän omiin islamistisiin oppositioryhmiinsä. Afganistanin naapurit ja läntiset hallitukset ovatkin surreet enemmän Talebanin vaikutusta islamilaiseen maailmaan kuin Afganistanin kansan kärsimyksiä.
     Myös öljyllä on merkitystä. Niin Irania kuin amerikkalaisia öljy-yhtiöitä on kiinnostanut putkien rakentaminen Afganistanin kautta Kaspianmeren kaasu- ja öljykentille.
    ”Unocal-nimisellä yhtiöllä oli suunnitelmissa 1990-luvulla rakentaa kaasuputki Turkmenistanista Afganistanin kautta Pakistaniin, mutta riskit suurenivat liikaa, eivätkä neuvottelut Talebanin kanssa johtaneet mihinkään”, kertoo Fortumin osastopäällikkö Pekka Purho.
    Joka tapauksessa Taleban herätti opportunististen ja kostonhimoisten naapurusten joukon. Muun muassa Saudi-Arabia on tukenut sunni-uskoista Talebania ja Iran taas näiden sortamia shiia-vähemmistöjä. Alueelle on virrannut niin öljydollareita kuin aseitakin.
    ”Ulkomaiset hallitukset suolsivat liittolaisilleen aseita vauhdilla, jollaista ei oltu nähty sitten afgaanisen jihadin”, kuvailee Rashid.

Pakistanin presidentti Pervez Musharraf myönsi jokin aika sitten, että Pakistanin Afganistanin-politiikka on muuttunut ”tilanteiden, skenaarioiden ja realiteettien” mukaan. Samanlaista reaalipolitiikkaa ovat noudattaneet monet muutkin.
    Esimerkiksi Yhdysvallat tuki 1980-luvulla useita islamistisia ryhmittymiä Pohjois-Pakistanissa. Talebanin, Al-Qaidan ja Egyptin Jihadin jälkien uskotaan johtavan näihin ryhmiin.
    ”Täytyy ymmärtää, että cia koulutti Brooklynissä Neuvostoliittoa vastaan taistelleita ja Talebaniin sittemmin liittyneitä kansainvälisiä joukkoja”, sanoo Yhdysvalloissa Brownin yliopistossa työskentelevä antropologi William Beeman.
     Yhteinen vihollinen yhdistää. Neuvostoliiton vetäydyttyä oli Afganistanissa kymmeniä Yhdysvaltojen aseistamia ryhmittymiä.
    Kun yhteinen vihollinen oli voitettu, USA jätti Afganistanin oman onnensa nojaan ja kilpailevat ryhmät ajautuivat sisällissotaan. 1990-luvun alussa alueelliset sotaherrat olivat hampaisiin saakka aseistautuneita ja uskonsa menettänyt kansa odotti messiasta. Talebanin oli helppo täyttää syntynyt poliittinen tyhjiö väkivallan lopettavana ääriuskonnollisena pelastajana.
     Kylmän sodan loppu muutti Yhdysvaltojen politiikkaa rajusti. ”Yhdysvallat vaihtaa jatkuvasti asemiaan. Siinä yksi syy monille vihata Amerikkaa”, sanoo Beeman. Myös Multanen uskoo, että ryhmiä katkeroitti ja tilannetta kärjisti oleellisesti Yhdysvaltain vetäytyminen ja vastuun pakoilu kylmän sodan jälkeen.
    Osama Bin Ladenin suojeleminen kertoo siitä, ettei Talebanilla ole ollut tapana osoittaa lojaalisuutta tukijoitaan, tässä tapauksessa Yhdysvaltoja ja Saudi-Arabiaa, kohtaan. Afganistanissa on ruokittu purevaa koiraa eikä ruokkivia käsiä ole puuttunut.
    Nyt puhutaan jo Talebanin jälkeisestä Afganistanista. Joissakin suunnitelmissa vallan ottaisi eri ryhmien ja kansalaisyhteiskunnan edustajien koalitio, Loya Jirga, jonka symboliseksi johtajaksi tulisi nyt Roomassa asuva syrjäytetty 86-vuotias kuningas Zahir Shah.
    Afganistanin sotkuinen historia osoittaa, ettei alueen rauhan sen puoleen kuin terrorisminkaan kannalta ole yhdentekevää miten tilanne ratkaistaan. Myös Afganistanin ”ystävien” erilaiset intressit heräävät varmasti jälleen, kun valta jaetaan uudestaan. Oman jännitteensä luo se, että nyt tuettu aseistautunut oppositio eroaa Talebanista loppujen lopuksi vähän. Vain nimi on maallisempi: Pohjoinen liitto.

Taina Ahtela
Kuva: Hans Nissen

Iskut Yhdysvaltoihin työllistivät älymystön

Terrori herätti emotionaalisen korrektiuden.

Yhdysvaltoihin tehdyt iskut olivat tolkuttomia (niiden oli tarkoituskin olla), joten pölyn laskeuduttua terapeuttisten kommenttien tarve on ollut poikkeuksellisen suuri. Toimittajien ja viranomaisten lisäksi läntisen maailman intellektuellit ovat toimenkuvansa mukaisesti päässeet töihin.
    Kun iskujen kerrotaan tiedotusvälineissä ”osoittavan” tai ”tarkoittavan” jotain, iskut yritetään samalla ottaa hallintaan. Ne yritetään muuttaa osaksi ymmärrettävää maailmanselitystä.
    Tehtävää vaikeuttaa se, ettei juuri kenelläkään ole ollut valmista teoriaa spektaakkelimaisista terrori-iskuista. Paria jännityskirjailijaa lukuun ottamatta kukaan ei voi huokaista ja väittää ennustaneensa kaiken tapahtuneen jo ajat sitten. Jopa viihderomaaneissaan samanlaisista tapahtumista kertonut Tom Clancy oli sitä mieltä, että ”iskut eivät olleet uskottavia”.
    Älyköillä konseptit ovat siis hieman sekaisin. Niinpä esimerkiksi Francis Fukuyama ei kommentoinutkaan iskuja kuuluisan historian loppu -oppinsa pohjalta. Hän sanoi Financial Timesissa tapahtumien osoittavan, että kansallisvaltiolla on sittenkin väliä. Intoilut uudesta taloudesta osoittautuvat hänestä liiallisiksi, koska Microsofilla ja Goldman Sachsilla ei ole Osama bin Laden -jahdissa tarvittavia hävittäjäkoneita.
    Monet vasemmistolaiset ovat puhuneet terrori-iskusta Yhdysvaltojen oman ulkopolitiikan yhteydessä. Esimerkiksi Noam Chomsky haluaa mainita vähintään yhden Yhdysvaltojen viime vuosikymmeninä tekemän vääryyden aina, kun hän kommentoi Yhdysvaltoihin tehtyä iskua.
    Tämänkaltaiset kommentit eivät ole johtaneet pelkästään oikeiston klassisiin syytöksiin anti-amerikkalaisuudesta. Christopher Hitchens, vasemmistoradikaalitoimittaja, joka on usein tukenut Chomskya, syytti Yhdysvaltojen vasemmistoälyköitä masokismista. Hitchens muistuttaa useaan otteeseen, ettemme voi tietää iskujen tekijöiden motiiveja. Jos joku ryhtyy esittämään väitteitä motiiveista, hän neuvoi vastaamaan kysymällä väittäjän tietolähteitä (näin siis syyskuun lopussa).
    Chomskyn ja Hitchensin välille kehkeytyi Nation-lehdessä käyty sekava ja emotionaalinen keskustelu, jonka lähtökohtana oli väittely oikeasta tavata puhua Yhdysvaltoihin tehdyistä iskuista mutta joka laajeni koskemaan kaikkea muutakin, myös Chomskyn intellektuellintyötä ylipäänsä.
    Taustalla on amerikkalaisen vasemmistoälymystön ongelmallinen suhde isänmaallisuuteen. Toisin kuin Suomessa, lippujen liehutusta pidetään Yhdysvalloissa enemmän patrioottijunttien puuhana, ja Bushin kansakuntaa yhdistävät puheet aiheuttivat kylmiä väreitä monille. ”Surkaamme yhdessä”, kirjoitti Susan Sontag New Yorkerissa, ”mutta älkäämme olko typeriä yhdessä.”

Keskustelu ei useinkaan koske itse iskuja, vaan niistä puhumista. Varsinkin heti iskun jälkeen julkista keskustelua hallitsi ”emotionaaliseksi korrektiudeksi” nimetty periaate, jossa viisasta surumielisyyttä suosittiin raflaavuuden kustannuksella.
    Monet akateemiset amerikkalaiset eivät pitäneet slovenialaisfilosofi Slavoj Zizekin tekstistä, joka levisi hyvin nopeasti iskun jälkeen sähköpostissa. Zizek yhdisti kuuluisalla tyylillään päivänpoliittisen analyysin Jacques Lacanin psykoanalyyttiseen käsitteistöön sekä esimerkkeihin populaarikulttuurista.
    Vastareaktio oli sikäli ikävä, että Zizekin myöhemmin In These Times -lehdessä julkaisema artikkeli on yksi innovatiivisimmista kommentaareista tähän mennessä. Amerikkalaiset olivat tottuneet siihen, Zizek kirjoitti, että katastrofit tapahtuivat jossain ”siellä” ja niitä katsottiin turvallisesti televisiosta. Itse asiassa katastrofit muualla mahdollistivat sen, ettei katastrofeja sattunut kotona.
    Hänen mukaansa amerikkalaiset joutuvat nyt valitsemaan, toimivatko he paranoidin tavoin ja vaativat yhä aggressiivisempaa suhtautumista kaikkeen ulkopuoliseen vai astuvatko he omasta sfääristään viimein ulkopuoliseen maailmaan, hyväksyvät itsensä osana maailmaa ja vaihtavat vihdoin ja viimein iskulauseen ”Tällaista ei pidä tapahtua täällä!” iskulauseeseen ”Tällaista ei pidä tapahtua missään!”
    Älymystön lisäksi esillä on ollut amerikkalainen älymystövastaisuus. Poliittiseen keskustaan kuuluva New Republic -lehti pitää nettisivuillaan erityistä Idiocy Watch -palstaa, jolle kerätään lehden mielestä idioottimaisia kommentteja iskuista.
    Palstalle on joutunut erityisen paljon kriittisiä intellektuelleja, kuten Joutavuuksien Jumala -romaanin kirjoittanut intialainen Arundhati Roy, joka kirjoitti brittilehti The Guardianiin siitä, kuinka Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton Afganistanin-politiikka nosti Talibanin valtaan. Amerikan johtaviin marxilaisiin filosofeihin kuuluva Fredric Jameson sanoi London Review of Booksissa käsillä olevan ”oppikirjaesimerkin dialektisesta kumoamisesta”.
    Postkolonialismi, pyrkimys nähdä esimerkiksi arabimaailma jostain muusta kuin perinteisestä kolonialistisesta näkökulmasta käsin, on jo ehditty julistaa vaaralliseksi ja virheelliseksi. Yksi postkolonialismin vaikutusvaltaisimpia hahmoja, Edward Said, muistutti jälleen kerran, että islameja on monta, eivätkä iskut Yhdysvaltoihin edusta koko islamilaista maailmaa. Suomalaistakin keskustelua kuunnellessa tulee joskus mieleen, kuinka käyttökelpoisia termejä ”islamilainen maailma” ja ”arabimaailma” ovat.
    Argumenttien lisäksi lehdet ovat antaneet tilaa myös kaunokirjallisemmille teksteille. Tyyli on yleensä ollut pehmeää, henkilökohtaista ja terapeuttista, kuten Martin Amisilla
     The Guardianissa, John Updikella New Yorkerissa ja Jonathan Lethemillä New York Timesissa.
    Itse odotan erityisesti Rolling Stone -lehden erikoisnumeron saapumista Suomeen. Siinä terrori-iskusta kirjoittaa David Foster Wallace, englanninkielisen maailman ehkä fiksuin ja omaperäisin nuoren polven kirjailija.
    Saksassa konservatiivinen Welt julkaisi sivuillaan Wolf Biermannilta paitsi esseen myös tapahtumia käsittelevän runon. Onnistuisiko suomalaisessa sanomalehdessä?
    Saksalainen säveltäjä Karlheinz Stockhausen joutui kovaan pyöritykseen, kun hänen kerrottiin pitäneen terrori-iskuja suurina taideteoksina. Todellisuudessa Stockhausen oli kehitellyt teemaa paholaisen olemassaolosta ja sanonut siinä yhteydessä New Yorkin tapahtumien olleen paholaisen taideteoksia.
    Vuonna 2001 eläneiden suuruuksien tulevissa elämäkerroissa tulee olemaan vähintään muutama virittynyt kappale heidän suhtautumisestaan syyskuun 11. päivän tapahtumiin.
    Tähän asti kaikki on ollut vain historian ensimmäistä raakavedosta. Lähikuukausina analyysit alkavat syventyä. Itse asiassa ne syventyvät parasta aikaa. Ajallinen etäisyys kasvaa, keskustelulinjat vankistuvat, siirrytään harvemmin ilmestyviin lehtiin, paksumpiin lehtiin ja lopulta akateemisiin lehtiin.
    Aina on joitakuita, jotka historia on tosiaan vapauttava tai tuomitseva – ainakin joidenkuiden historia.

Kyösti Niemelä