05. lokakuuta 2001
Teksti:

Arto salmisen juuri ilmestynyt romaani Paskateoria on niin raadollista luettavaa, että välillä vähän naurattaa. Salminen kannattaa silti ottaa vakavasti. Hän on nykykirjallisuutemme armottomimpia yhteiskuntakriitikoita.
    Kolme romaania kirjoittaneen Salmisen edellinen teos Varasto (1998) on viime vuosikymmenen merkittävimpiä yhteiskunnallisia romaaneja. Se on raakaa inhorealismia, laman syrjäyttämiä ihmisiä ja elämän sisällöttömyyttä tulvillaan.
    Paskateoriassa kirjailija menee pidemmälle. Helsinki on jakautunut kahteen leiriin. Idässä asuvat ne, joiden rahat eivät riittäneet kouluun; ne, joiden syrjäytetyt vanhemmat eivät jaksaneet välittää lapsistaan.
    Itäpuolelle heidät ovat sysänneet menestyjät, jotka palkkaavat vartiointiliikkeen valvomaan hienoja talojaan ja jotka ”käyvät yksityisillä lääkäriasemilla tai työpaikan kautta”, niin kuin päähenkilön lääkärivaimo huomauttaa. Terveysasemille tulevat vain narkkarit metrolla Vuosaaresta.
    Paskateoria on paitsi inhorealistinen myös futuristinen romaani. Se on tulevaisuudenkuva yhteiskunnasta, jonne vääjäämättä joudumme, kun ”solidaarisuutta löytyy vain sanakirjoista”.
    Kun nuorisojoukko tappoi äskettäin Keravalla avuttoman vanhuksen, psykiatri selitti iltapäivälehdessä, kuinka ihmiset eivät enää välitä toisistaan, eivät uskalla puuttua toistensa asioihin. Paskateorian Itä-Helsingissä asukkaat eivät halua katsoa ikkunasta ulos, jotteivät joutuisi todistajiksi.
    Koska kirjoja kirjoittamalla ei Suomessa juuri kukaan elä, Salminen ajaa taksia Helsingissä. Mutta hän on työskennellyt myös Iltalehden urheilutoimittajana.
    Myös Paskateorian päähenkilö Antti Suurnäkki on iltapäivälehden toimittaja. Hän haluaisi kirjoittaa sosiaalisia reportaaseja, mutta niitä hänen ei anneta tehdä.
    Lehdet ovat pörssiyhtiöiden omistuksessa ja toimittajat ”töissä osakkeenomistajilla”. Lehtien pitää takoa rahaa kirjoittamalla ylistäviä juttuja lehdessä mainostavien levy-yhtiöiden itsekkäistä tähdistä. Tässä maailmassa formulatähteydestä haaveileva autourheilija tarjoaa tyttöystävänsä visvasyylää jutun aiheeksi.
    Ei Salminen paljonkaan liioittele kuvatessaan iltapäivälehden toimitusta. Niissä kukkii oikeasti sovinismi ja opportunismi.
    Paskateoriassa iltapäivälehden yövuoron miehet juovat itsensä aivottomiksi. Ilta-Sanomien toimitus muistutti vielä 1980-luvulla alkoholistiparantolaa.
    Salmisen syrjäytettyjen dialogi on aitoa ja uskottavaa. Sitä kuulee baareissa ja työpaikoissa, joiden olemassaoloa Kajaanista Helsinkiin muuttaneet estetiikan opiskelijat eivät koskaan saa tietää.
    Mutta ei Salminen inhorealismistaan huolimatta väitä tietävänsä, mitä toisen polven syrjäytettyjen lähiöäpärien päässä liikkuu. ”Kukaan ei tiedä todellisuudesta mitään, ei siitä eikä tästä”, tokaisee Suurnäkki vaimolleen.
    Varastoa arvioidessaan Helsingin Sanomien Antti Majander kirjoitti, ettei ”Salminen ammu yli”. Nyt ampuu, mutta hyvin harkitusti ja säästellen.
    Kun poliisit käyvät häätämässä vanhukset kaupungin vuokra-asunnosta metsään, he liiskaavat autollaan siilin. Tällaiset kärjistykset ja musta huumori antavat lukijalle hieman armoa. Niistä ymmärtää, että emme vielä ole näin pahoja, että toivoa on.
    Antti Suurnäkki ei koskaan saa kirjoittaa sosiaalista raporttiaan Itä-Helsingistä, mutta sen lööpin me näemme kirjan kannessa. Se huutaa iltapäivälehden kirkuvissa väreissä: ”Slummilähiössä haisee epätoivo ja kytee kapina.”
    Pitää paikkansa.

Kirjoittaja on entinen Helsingin Sanomain kaupunkitoimituksen sosiaalitoimittaja.
Arto Salminen: Paskateoria. WSOY, 155 mk.

Ari Lahdenmäki