19. lokakuuta 2001
Teksti:

Pariisilaiseen kohteliaisuuteen kuuluvat huomaavaiset sanat, teitittely ja sulokkaat elkeet. Sama pätee pariisilaiseen epäkohteliaisuuteen.
    Hienostuneella töykeydellä on Ranskassa pitkät perinteet. Sen kulta-aikaa oli Ludvig XVI:n valtakausi, mutta se elää ja voi hyvin nykyäänkin.
    Kohteliaat epäkohteliaisuudet saavat eri muotoja sen mukaan, mihin sosiaaliseen luokkaan niiden esittäjä kuuluu. Bussikuski ärähtää melko suorasanaisesti ja kovaäänisesti, mutta elegantin Saint-Germain-des-Prés’n kaupunginosan merkkivaatemyymälän johtajatar vinoilee asiakkailleen hienosävyisemmin ja käyttää monitavuisempia sanoja.
    Kun muutama vuosi sitten tienasin espressorahaa viikkaamalla 400 frangin T-paitoja laatuliikkeen design-hyllyille, sain seurata, kuinka myymälän johtajatar purki paineitaan viattomiin asiakkaisiin ”hyvä rouva, suvaitkaa painua helvettiin” -henkisesti.
    Viaton asiakas (hipelöi vaaleansinistä T-paitaa): ”Excusez-moi, madame, näin tätä mallia Bonmarché’n valikoimissa vaaleanpunaisena. Tiedustelisinkin, onko Teillä tätä mallia siinä sävyssä?”
    Johtajatar: ”Madame, olen äärettömän pahoillani, mutta valitettavasti minun on tunnustettava Teille, että pidimme vaaleanpunaista niin mauttomana ja rumana sävynä, että emme ottaneet sitä valikoimaamme.”
    Kohtauksen päätteeksi liikkeestä poistui hämmentynyt asiakas, jonka makua johtajatar oli pilkannut hienostunein sanankääntein.
    Opin myymäläapulaisena sen, että turisteja vihaavat pariisilaiset ovat myytti. Mielivaltaista tylyyttä saavat osakseen kaikki kaupungissa liikkuvat, niin paljasjalkaiset pariisilaiset kuin kovaääniset amerikkalaiset ja hiljaiset suomalaisetkin. Tietenkin kaupungissa on myös lukuisia aidosti ystävällisiä ihmisiä, onneksi.
    Suomalaisen silmissä pariisilainen hienostunut epäkohteliaisuus on halveksittavampaa kuin rehellinen tylyys. Yläluokka väärinkäyttää sanoja ja tapoja, jotka on luotu vähentämään kitkaa ihmisten välillä. Hienostokoulut käyneenä yläluokka hallitsee ne paremmin kuin enemmistö Ranskan miljoonista siirtolaisista tai turisteista.
    Ilkeilyn arvostaminen kuului yläluokan tapoihin Ranskassa jo 1700-luvun lopussa. Ludvig XVI:n hovissa ennen vuonna 1789 alkanutta vallankumousta aristokraatit pääsivät kuninkaan suosioon ja nousivat sosiaalisessa hierarkiassa, jos he hallitsivat ”Ridiculen”.
    ”Ridicule” merkitsi seuralaisen nolaamista nokkelin lausein ja soinnikkain sanoin niin, että ulkopuoliset pitivät sitä viihteenä. Markiisi de Saden ajan aatelisto saattoi harrastaa aviorikoksia ja muita paheita melko turvallisesti. ”Ridiculen” uhriksi joutuminen sen sijaan vaaransi jalosukuisen hovin jäsenen sosiaalisen aseman, jos hänen oman sanansäilänsä terävyys ei riittänyt tyrmäämään verbaalihyökkäystä.
    Ranskalaisen ystäväni mukaan nyky-Pariisin aggressiivisen tylyt bussikuskit ja raivostuttavat putiikinpitäjät ovat 1700-luvun hoviväen degeneroituneita jälkeläisiä. Muiden nolaaminen on voimissaan, mutta nokkeluus on kadonnut. Vallankumousta ei ole toistaiseksi näkyvissä.

Heli Suominen