05. lokakuuta 2001
Teksti:

Viime keväänä seurailin Lastenklinikan osastolla elämänsä ensimmäisiä päiviä viettäviä lapsia. Arkeen kuuluivat happikaapissa täristimien, valohoitojen ja kymmenien letkujen keskellä köllöttelevät voipuneet pienokaiset.
    Usein äidin sairaskertomuksen perusteella saatoin ihmetellä, miten äiti oli ylipäänsä kyennyt hedelmöittymään. Vielä enemmän ihmettelin usein sitä, että lapsi oli syntynyt elävänä. Raskausaikana äidin verenkierrosta lapsen elimistöön erittyneet huumausainepitoisuudet olivat tehneet tehtävänsä: lapset kärsivät syntymänjälkeisistä huumevieroitusoireista.
    Lapsen vierellä päivystävä hoitaja toteaa, ettei äiti ole piipahtanut paikan päällä muutamaan päivään. Viimeksi käydessään hänet olikin poistettu paikalta päihtyneenä. Syntymisen ihme tuntuisi vain jotenkin niin paljon ”ihmeellisemmältä”, jos rakkauskin olisi paikalla.
    11 prosenttia laitoshoitoa vaativasta kehitysvammaisuudesta ja 5 prosenttia vastasyntyneiden epämuodostumista on seurausta äidin raskaudenaikaisesta alkoholinkäytöstä. Ruotsissa on todettu, että joka kymmenes koulussa heikosti menestynyt lapsi on alkoholistiäidin elämäntapojen tulos.
    Melkein kaikkeen yhteiskunnan normien mukaiseen toimintaan vaaditaan jonkinlaista yksilön ulkopuolisten tahojen hyväksyntää. Autoiluun tarvitaan ajokortti, opiskeluun koulutodistus.
    Mitä vaativampi tehtävä, sitä tarkemmat ovat kriteerit. Lääkäriksi ja lentäjäksi ei pääse kuka tahansa. Mutta kukaan ei vaadi lupalappua tai edes suosituskirjettä lasten tekemiseen. Kuka tahansa voi tuottaa jälkikasvua lastenkoteihin tai aborttiklinikoiden roskapusseihin.
    Lapsi ei kykene päättämään sikiövaiheessa, käyttääkö hänen rakas äitinsä heroiinia, keskiolutta vai äitiysneuvolan suosittelemia eväitä. Lasten kasvattaminen on niin henkilökohtainen asia, että yleisesti hyväksytään lapsen elämään tarvittavien ruumiinosien, kuten aivojen, tuhoaminen jo ennen syntymää.
    Keskustelua päihdeongelmaisten äitien pakkohoidosta on jatkettava. Eivät vapaamielisyys tai suvaitsevaisuus saa olla tärkeimmät ohjenuorat kaikessa elämään liittyvässä.
    On mahdotonta pohtia tarkkoja lisääntymiskriteereitä, sillä rodunjalostaminen tulee tällöin huomaamatta mieleen. Tiukkojen sääntöjen vallitessa voi huomata itse tipahtaneensa riman alapuolelle, hupsista!
    Mielipiteitä on yhtä monta kuin ihmisiäkin. Mitä useampia ajatuksia lisääntymisajokorttiin yritän kerätä, sitä mahdottomammalta tehtävä tuntuu. Tällaista ajokorttia tarvitaan kuitenkin vahvasti.
    Jotain silti olisi tapahduttava, jotta edes elämän lähtöviivalla sekuntikellon nappia painettaessa lapsella olisi mahdollisuus taapertaa terveenä ja erityisesti toivottuna kohti elämän muka-ongelmia. Muuten samainen matka tuntuu niin kovin paljon rankemmalta ja ei välttämättä elämisen makuiselta.

Mika Siuko