Sukupolvi, joka jäisi mieluiten kouluun

T:Teksti:

Yhdysvaltalainen näytelmäkirjailija David Mamet kutsuu Tosi ja epätosi -teoksessaan nykypolven näyttelijöitä sukupolveksi, joka kaikkein mieluiten opiskelisi ikuisesti näyttelemistä pikemmin kuin antautuisi todella ottamaan riskejä ja astumaan näyttämölle omana itsenään.
    Mamet kirjoitti oppaan näyttelijöille, mutta ajatukset sopivat teatterin ulkopuolellekin. Samoin kuin Mamet’n amerikkalaiset näyttelijät, meidän sukupolvemme jäisi mieluiten kouluun.
    Miksi? Koska vapaan taiteilijan ammatin kirot – epävarmuus, epämääräisyys ja alituinen hapuilu – koskevat nykyään nuoria porvallisen ammatin harjoittajiakin. Laiskanvirat kuolivat sukupuuttoon sillä välin kun istuimme Unicafessa.
    Epävarmuudesta seuraa se, että yhtä projektia, päämäärää tai ammattia ei voi valita, koska silloin sulkisi kaikki muut mahdollisuudet pois. Tuloksena on päämäärätöntä hengailua.
    Pienimuotoisemmin ikuiset opiskelijat ajautuvat samaan vapaa-ajan vietossaan. Kun ei tiedetä, mennäkö mieluummin juhliin Kumpulaan vai kemuihin Töölöön, ei mennä lopulta minnekään, koska ei haluta jäädä mistään paitsi, ja jäädään kotiin ahdistumaan elämän valintojen tulvasta.
    Suomalaisessa korkeakoulussa suuria valintoja voi pitkittää vuosia, mutta samaan aikaan voi säilyttää etenemisen illuusion approja keräämällä. Koulussa – ja rinnastan sen nyt yliopistoon – on mahdollista seikkailla turvallisesti: viettää epäsäännöllistä elämää, käydä mielenosoituksissa ja ylittää luottorajansa.
    Mitään todella radikaalia ei tarvitse uskaltaa. Koulussa ei tarvitse päättää, miksi haluaa tulla isona. Koulusta saa viiteryhmän ja identiteetin suuremmitta ponnisteluitta. Vapaa maailma pelottaa perustellusti, jos takana on parinkymmenen vuoden laitosputki päiväkoti-peruskoulu-korkeakoulu.
    Opiskelijat kuvittelevat usein elävänsä epäporvarillista, jopa boheemia elämää, ja unohtavat, että korkeakoulu on institutionaalista ja porvarillista turvallisuuden tavoittelua. Opiskelu on mukavaa, ja ”moniosaamisesta” ja ”elinikäisestä oppimisesta” jankuttava ulkopuolinen yhteisö karsastaa vähemmän seitsemää vuotta yliopistolla kuin seitsemää vuotta työttömien kirjoissa.
    Todellisuudessa virallisesti työtön voi ottaa aitoja riskejä ja löytää mielekkään persoonallisen elämäntavan samalla, kun opiskelija keskittyy painamaan mieleensä siteerattavaksi kelpaavia teoreetikkoja ja kuvittelee kehittävänsä itseään akateemisen vapaasti.
    Mamet, yliopisto-oppinut itsekin, väittää, että koulutus pilaa näyttelijät, koska se opettaa peittämään aitouden ja uskomaan auktoriteetteja. Muidenkin kannattaa miettiä asiaa.

Heli Suominen

Kirjoittaja on Helsinkiläinen toimittaja.

heli.suominen@iobox.fi