21. syyskuuta 2001
Teksti:

1. erä: Synkkä kotimatka

     Varhain keskiviikkoaamuna latvialaisen hotellihuoneen oveen koputetaan. Suomen salibandymaajoukkueen pelaajat Sini Vartiainen ja Jonna Kettunen heräävät unenpöpperössä ja luulevat nukkuneensa ohi herätyksen. Edellinen yö on venynyt lukuisissa neuvotteluissa joukkueen kesken.
    Vartiainen, 21, kömpii ovelle. Sen takana seisoo joukkueenjohtaja Anna Nordgren valkoinen kirjekuori kädessään.
    ”Anteeksi, että ollaan nukuttu pommiin”, pelaajat kikattavat viattomasti.
    ”Jonna, sä olet eilen saanut sun mahdollisuutesi”, Nordgren sanoo katse lattiaan käännettynä.
     Kettunen tajuaa tilanteen: ”Ai, lähdenkö mä kotiin?”
    Nordgren vastaa myöntävästi, lähtöön on aikaa puoli tuntia. Kettunen pakkaa kiireesti ja katoaa hotellilta Nordgrenin kanssa taksilla kaikessa hiljaisuudessa.

Yksinäinen lento Riiasta Tukholman kautta Helsinkiin on lentokammoiselle Kettuselle painajainen. Hän istuu rämässä potkurikoneessa, jossa matkustaa hänen lisäkseen vain kolme venäläistä liikemiestä.
    Lika peittää koneen ikkunoita ja matkustamo haisee bensiinille. Kettunen vilkuilee peloissaan lentoemäntää, näyttääkö tämä huolestuneelta.
    Mutta pelaaja on liian väsynyt joutuakseen paniikkiin. Hän istuu epäuskoisena paikallaan Ruotsiin asti ja miettii, putoaako kone vai ei. Ajatuksissa kummittelee myös tulevaisuus. 27-vuotiaan Kettusen peliura uhkaa olla ohitse.
    ”Enhän mä kehtaa enää edes näyttäytyä missään”, Kettunen miettii ja pelkää joutuvansa tapahtumien syntipukiksi. Mikä voikaan olla pahempi virhe pelaajalle kuin palata maitokoneella maailmanmestaruuskilpailuista?

Puoli tuntia myöhemmin juokkueen varakapteeni Arja Joutsen ryntää luottopakki Paula Jouhtenin huoneeseen.
    ”Ne on tehneet sen! Ne on tehneet sen!”
    Tähtipelaaja Jonna Kettunen on lähetetty kahden pelin jälkeen kotiin. Järkyttynyt Jouhten ja hänen huonetoverinsa, joukkueen kapteeni Susann Simolin, pystyvät vain hokemaan, että niin ei voi käydä. Kapteenit ovat edellisenä iltana painottaneet valmennusjohdolle, ettei kenenkään kotiinlähettäminen ole ratkaisu.
    Ei varsinkaan Jonna Kettusen. Hän on ollut joukkueen hengen luoja ja edellisten mm-kilpailujen suomalaisten paras pistenainen.
    Tunnelma on epätoivoinen ja avuton – Jouhtenista tuntuu siltä, että pelaajilta on riistetty mahdollisuudet vaikuttaa tapahtumiin.
    ”Kukaan ei auta eikä kuuntele miltä meistä tuntuu”, hän ajattelee. Kaikki on kääntynyt päälaelleen, unelma mm-kilpailuista Suomi-paidassa on muuttunut pahaksi uneksi. Tavoite, kultamitali, ei tunnu enää minkään arvoiselta.
    Huonetoverit kiskovat edustusverkkarit päällensä ja ryntäävät ulos huoneesta. Pelkästään suomalaisille varatun hotellin käytävä on täyttynyt itkevistä pelaajista.

Tilanne oli kiristynyt jo pari päivää aikaisemmin Latvian pääkaupungissa Riiassa, jossa Suomen naisten salibandymaajoukkue on puolustamassa kahden vuoden takaista maailmanmestaruuttaan. Joukkueen yhteishenki on ollut repaleinen, vuoropuhelu pelaajien ja joukkueen johdon välillä ei ole toiminut ja valmentaja Kai Ahlstedt on saanut pelaajat, ”pikku oravansa”, pelkäämään ivallisella kielenkäytöllään ja itsevaltaisilla otteillaan.
    Pettymys on ollut suuri, sillä pelaajat odottivat päävalmentaja Ahlstedtilta paljon, kun tämä kaksi vuotta aiemmin otti naisten maajoukkueen luotsattavakseen. Sekä Kettunen että Jouhten ovat voittaneet hänen johdollaan Suomen mestaruuksia. He pitävät Ahlstedtia maan parhaana valmentajana, joka osaa vaatia pelaajilta huippusuorituksia ja on nerokas pelitaktiikassa.
    Yhteistyö oli toiminut Latviaan asti, vaikka pieniä viitteitä tulevasta oli jo ollut maajoukkueen leireillä. Valmentaja oli harjoituksissa nöyryyttänyt yksittäisiä pelaajia. Joukkueen kapteenit olivat jutelleet asiasta Ahlstedtille ja yrittäneet selittää, että tämän käytös nakertaa pelaajien itseluottamusta. Turhaan.

2. erä: Kapina Latviassa

Lauantaina 19. toukokuuta kisajoukkue matkaa laivalla ja bussilla Tallinnan kautta Riikaan. Vaikeudet 23 pelaajan ja kahdeksan henkisen joukkueen johdon välillä alkavat jo bussissa. Kun pelaajat kysyvät seuraavan päivän Norja-ottelun pelikokoonpanoa, päävalmentaja Ahlstedt kieltäytyy kertomasta. Hän vastaa vain, että kokoonpanon voi jokainen käydä perillä katsomassa hotellin ilmoitustaululta.
    Seuraavana päivänä pelipalaverissa joukkue supisee ihmeissään: kovan Norja-matsin kokoonpano on täysi yllätys. Luottopakit Jouhten ja Anne-Mari Lyhykäinen on määrätty katsomoon ottelutilastoja tekemään ja kokenein hyökkäysketju Kettunen-Joutsen-Simolin aloittaa viltissä.
    ”Huh, aika rohkea valinta”, Jonna Kettunen ihmettelee samalla, kun valmentaja Kai Ahlstedt marssii sisään ja katkaisee puheensorinan tiukkasanaisesti.
    ”Keskustelu loppuu tähän.”

Paula jouhten on pettynyt. Hän ei voi uskoa, että juuri hän joutuu istumaan sivussa tärkeästä avausottelusta. Hän haluaa selityksen ja käy pakkiparinsa Lyhykäisen kanssa valmentajien puheilla.
    Kun pelaajat astuvat valmentajien huoneeseen, Kai Ahlstedt ja apuvalmentaja Tuukka Heinonen istuvat leveästi nojatuoleissaan. Kaikki vaikenevat painostavasti, kunnes Jouhten saa kakistellen kysyttyä, miksi nämä tekivät sellaisen ratkaisun.
    ”Miksikäs ei olisi tehty niin”, Ahlstedt vastaa leveästi hymyillen.
    Sen jälkeen Jouhten saa kuulla pelaavansa vääräkätisesti väärällä paikalla valmentajan kuvioissa sekä syöttävänsä ja avaavansa pelin liian hitaasti.
    Jouhtenin silmät kostuvat ja ääni tukahtuu. Valmentajan sanojen jälkeen tuntuu siltä, että hänen kisansa ovat ohi ennen ensimmäistä otteluakaan. Mitä muuta hyötyä hänestä voi olla joukkueelle kuin rustata pelitilastoja katsomossa?
    Kun kaksikymppiset tytöt poistuvat valmentajien huoneesta, Jouhten itkee ja pyytää anteeksi Lyhykäiseltä sitä, ettei tämäkään pääse pelaamaan, koska sattuu olemaan hänen pakkiparinsa.
    ”Olen tosi pahoillani, en tiennyt, että olen niin huono.”
    Tuskaa ei vähennä yhtään se, että Jouhten tietää valmentajan tuntevan hyvin hänen pahimman heikkoutensa, huonon itsetunnon.

Suomi voittaa norjan 2-1. Seuraavassa pelissä heikko Tsekki kaatuu 8-1, mutta joukkue on repeämässä liitoksistaan.
    ”Jonna, me halutaan kotiin täältä, luultiin että täällä olisi kivaa, mutta ei täällä ole”, kaksi nuorta pelaajaa käy nyyhkyttämässä Kettuselle. Paha olo on vallannut joukkueen: hotellin yhteiset tilat ammottavat tyhjyyttään, pelaajat ovat vetäytyneet pieniin kuppikuntiinsa kyräilemään ja moni on alkanut pelätä päävalmentajaa.
     Kettusen ja Ahlstedtin välit ovat tulehtuneet. Valmentaja syyttää hyökkääjää purnaamisesta ja oman shownsa pyörittämisestä.
    Tiistai-iltana Tsekki-pelin jälkeen Ahlstedt käskee Kettusen kahdenkeskiseen neuvotteluun paikalliseen pizzeriaan. Valmentaja tilaa kaksi pitsaa – mutta syökin molemmat itse.
    Kettunen kehottaa Ahlstedtia pyytämään anteeksi loukkaamiltaan pelaajilta, jotta tämä saisi takaisin joukkueensa luottamuksen. Ahlstedt sanoo vuorostaan Kettuselle, että häntä kiinnostavat vain pelilliset seikat: hänelle on aivan sama, itkevätkö vai nauravatko pelaajat huoneissaan, kunhan joukkue voittaa kultaa. Ei Latviaan ole tultu hauskaa pitämään.
    ”Mikä ihmeen stara sä luulet olevasi?” Ahlstedt ihmettelee Kettusen käytöstä. Kun Kettunen oli passitettu suihkuun kesken Tsekki-pelin, hän oli huoltajien mukaan tykittänyt nuuskaa huuleensa ja pyörinyt mielenosoituksellisesti banaania mussuttaen pelikentällä katkon aikana. Keskustelu jatkuu henkilökohtaisuuksiin.
    Kettunen palaa hotelliin silmät kyynelistä kirveltäen. Ystäviensä huoneessa hän paiskaa parin litran vesipullon lattiaan ja huutaa niin että hotelli raikaa: ”Voi vittu, mikä mulkku!”

Illemmalla joukkueen johto kokoontuu kriisipalaveriin. Aikansa istuttuaan he kutsuvat kapteenit luoksensa ja ehdottavat Jonna Kettusen lähettämistä kotiin. Kapteenit vastustavat ajatusta mutta eivät keksi tilanteeseen omaakaan ratkaisua. Palattuaan hämmästyneen joukkueensa luokse he kertovat nähneensä johdon huoneessa useita tyhjiä olutpulloja ja puolittaisen pullon konjakkia.
    Pelaajat eivät ymmärrä Ahlstedtin syytöksiä. Heistä Kettunen on joukkueelle tarpeellinen vitsinvääntäjä ja yhteishengen luoja. He epäilevät, että Ahlstedt kokee Kettusen astuneen varpailleen. Kettunen uskaltaa sanoa ääneen sen mitä hän tai muut pelaajat ajattelevat, Ahlstedt taas haluaa olla joukkueen ehdoton kingi.
    Joukkue epäilee myös paineiden käyneen päävalmentajalle ylivoimaisiksi, salibandyliitto kun evästi joukkuetta matkaan sanomalla, että vain edellisten kahden vuoden takaisten mm-kilpailuiden voiton uusiminen kelpaa.
    Piikikkäillä sanoillaan haavoja viiltävä Kai Ahlstedt ei tunnu kenestäkään enää samalta hauskalta Kaitsulta, jonka vitseille he naureskelivat vielä vähän ennen Latviaan lähtöä.

Seuraavana aamuna pelaajat heräävät siihen, että Kettunen on lähetetty kotiin. Joukkueella on välipäivä, joka kuluu aamusta myöhään yöhön neuvottelurumbassa.
    ”Olemme tehneet elämämme vaikeimman päätöksen”, joukkueenjohto ilmoittaa pelaajille ja toivoo, että kisoja voitaisiin jatkaa yhtenä rintamana.
    ”Ei se tästä niin vain jatku”, pelaajat sanovat.
    ”Me ei hyväksytä tätä, kapteenien mielipidettä ei ole otettu huomioon.”
    Ahlstedt selittää Kettusen henkilökohtaisten ongelmien vieneen tältä pelihalut. Tyttöystävä on jättänyt ja kaksi koiraa jäänyt kotiin ilman hoitajaa.
    Kun pelaajat eivät tyydy johtoporukan selityksiin, Ahlstedt ehdottaa, että kaikki lähtisivät yhdessä pitsalle ja muutamalle oluelle.
    Pitsojen sijaan pelaajat päättävät pitää oman neuvottelun. He kerääntyvät hotellin taakse nurmikentälle, istuvat puoliympyrään ja jokainen kertoo vuorollaan oman näkemyksensä tilanteesta. Kuusi pelaajaa ilmoittaa lopettavansa pelaamisen kokonaan, jos Ahlstedt jatkaa joukkueen valmentajana eikä joukkueen muillakaan jäsenillä ole mitään hänen lähtöään vastaan.
    Avoin kapina Latviassa on alkanut.

3. erä: Kohti mestaruutta

Kello on vähän jälkeen kolme keskiviikkoiltapäivänä. Salibandyliiton leppoisa puheenjohtaja Risto Kauppinen on lähtenyt töistään it-alan firmasta etuajassa ehtiäkseen pakata ennen lentoa kansainvälisen lajiliiton kokoukseen Latviaan.
    Kauppinen on juuri ehtinyt istahtaa autoonsa, kun hänen matkapuhelimensa alkaa soittaa Patakakkosen tunnussävelmää.
    Soittaja kertoo, että maajoukkue on ongelmissa. Kauppinen soittaa Latviaan ja valmentaja Ahlstedt sanoo joukkueen olevan erottamassa häntä.
    ”Ei voi olla totta, ei sellainen ole mahdollista”, Kauppinen vastaa. ”Älkää tehkö mitään ratkaisuja ennen kuin ehdin paikalle.”
    Kauppinen ei hätäänny, vaan uskoo, että tilanne ratkeaa puhumalla. Mutta kun hän ehtii illalla paikan päälle, selviää, ettei pahasti tulehtunutta tilannetta muutamalla asperiinilla paranneta. Vastakkain eivät ole enää asiat vaan ihmiset.
    Tuntien neuvottelujen jälkeen Kauppinen ymmärtää, että pelaajat ovat päättäneet pelata kovaa peliä – kaikki tai ei mitään – ja puheenjohtajalle jää vain yksi mahdollisuus.
    ”Pelaajien kisathan nämä viime kädessä ovat”, Kauppinen ajattelee ja astelee puolen yön jälkeen joukkueen johdon luokse.
    ”Jotta joukkue voisi näissä kisoissa jatkaa, ikävä velvollisuuteni on vapauttaa päävalmentaja Kaitsu tehtävästään.”
    Ahlstedtin mielestä puheenjohtaja sekoilee. Hänestä ainoa oikea ratkaisu olisi ollut koota pelaajat yhteen ja kysyä näiltä suoraan ketkä jatkavat ja ketkä eivät. Niskuroijat olisi voitu lähettää samaa kyytiä kotimaahan.
    Koko joukkueen johto päättää saman tien erota.
    Kauppinen on pettynyt, pelaajat olisivat toivoneet muiden jatkavan toimissaan. Paljastuu, että joukkueen johto on yhtä lojaalia toisiaan kohtaan kuin pelaajat. Kauppinen ei voi kuin ihmetellä, kumpaa varten muu joukkueen johto on kisoissa, valmentajaa vai pelaajia?

Torstaina ennen puoltapäivää jonna Kettunen jo vitsailee pelaajille hotellin käytävällä: ”Kunhan käväisin kotona koiria ulkoiluttamassa.”
    Tytöt nauravat ja käyvät halaamassa pelitoveriaan. Kun koko joukkue on saapunut koolle, Kettunen kiittää kaikkia siitä, että sai palata takaisin:
    ”Kun ollaan oltu niin vahvoja tässä tilanteessa, niin tulkoon vaikka Norja ja Ruotsi yhdessä vastaan, meitä ei voita kukaan.”
    Jo samana iltana on vastassa Itävalta. Joukkue on väsynyt mutta motivoitunut. Risto Kauppinen on ottanut yhdessä alun perin Suomen otteluita videokuvaamassa olleen Jari Oksasen kanssa valmennuspuolen hoitoonsa. Kun joukkueen uusi huoltaja ei ole vielä ehtinyt Latviaan, pelaajat teippailevat ja huoltavat toinen toisiaan ennen ottelua. Ensimmäistä kertaa koko joukkue tuntee kuuluvansa yhteen.

Turnauksen viimeiset pelit ovat suomalaisjuhlaa. Kettunen kikkailee maaleja ja pari bussilastillista suomalaisfaneja kannustaa katsomossa:
    ”Lähettäkää enemmänkin pelaajia Suomeen käymään!”
    Loppuottelussa Ruotsin kolme kruunua taotaan padanalusiksi 2-0.
    Jonna Kettunen on Suomen paras pistenainen Latviassa ja puolustaja Paula Jouhten valitaan ainoana suomalaisena kisojen all stars -viisikkoon.
    Paluumatkalla voitonjuhlat kääntyvät epävarmuudeksi siitä, minkälainen vastaanotto kapinajoukkuetta kotona odottaa. Satamassa pelaajat marssivat ulos laivasta päät pystyssä laulaen: ”Käymme yhdessä ain, käymme aina rinnakkain…”

Jatkoaika

Tarina jatkuu. Salibandyliiton järjestämät mestaruusjuhlat ovat edelliskertaa laimeammat ja liiton lehden toimittajien tuomitseva linja kuvastaa urheilumaailman tuntoja: miesvalmentajansa hylänneet naispelaajat ovat monen mielestä luopioita.
    Tapahtumasarjaa on tutkinut kesän ajan riippumaton selvitysryhmä. Sen raportin on määrä ilmestyä lokakuussa. Selvitysryhmän johtaja Tarja Mäki-Punto toivoo Latvian mm-kilpailujen tapahtumien herättävän keskustelua siitä, miten naisten urheiluvalmennuksessa päästäisiin eteenpäin. Naisten ja miesten joukkuelajielämä on erilaista eivätkä valmennusmetodit aina käy yksiin sukupuolten välillä. Vielä nykyisin naisvalmentajat ovat kovin harvinaisia.
    Kilpailujen jälkeen Kettunen on kärsinyt lihasrevähdyksistä ja uusi työ metallipajalla on haitannut hänen harjoitteluaan. Vielä pari kuukautta tapahtumasarjan jälkeen Paula Jouhtenin itseluottamus rakoilee ja hän ihmettelee edelleen, miksei kelvannut päävalmentaja Kai Ahlstedtille. Hän toivoo saavansa jonkinlaisen vastauksen tapahtumille selvitysryhmän raportista.
    Selvityksen valmistumista odottaa myös entinen naisten päävalmentaja Kai Ahlstedt. Hän uskoo salibandyliiton puheenjohtajan Risto Kauppisen joutuvan sen myötä lankulle ja toivoo maailmanmestarinaisille kymmenen vuoden pelikieltoja.
    ”Tulen olemaan heille antikristus numero yksi”, Ahlstedt lupaa.
    Kun naiset seuraavan kerran pelaavat kansainvälisillä areenoilla, valmentaja aikoo istua katsomossa liehuttamassa Ruotsin lippua.

Antti Helin
Kuva: Veikko Somerpuro