Tunnustuksia

T:Teksti:

Pappi, mustiin pukeutunut nuorimies, katsoi suoraan silmiin ja kysyi asiallisesti: ”Milloin ripittäydyit edellisen kerran?” Vaikka olin valmentautunut tähän hetkeen, kysymys hämmensi. Pyöriskelin kovalla tuolilla ja yritin tavoittaa vastakkaiselta seinältä edes jotain lohduttavaa yksityiskohtaa. Sieltä tuskailuani seurasi ainoastaan ristiinnaulittu Jeesus. Mielessäni kävi näkyjä tulevista rangaistuksistani. Harjoittaisinko koko hiljaisen viikon katumusta tavaamalla polvillani vuoron perään Ave Maria- ja Isä meidän -rukouksista? Mutisin nolona: ”En vielä koskaan.”
    Rippi on yksi roomalaiskatolisen kirkon seitsemästä pyhästä toimituksesta. Sisältöön viittaa siitä käytetty nimitys ”katumuksen sakramentti”. Sanatarkasti rippi eli confessione tarkoittaa kirkon mielessä syntien tunnustamista. Sitä seuraa aina papin välittämä vapautus, anteeksianto sekä ratkaisun tarjoaminen.
    Etelä-Euroopassa kristillisten pääjuhlien aika merkitsee ruuhkaa rippituolissa, sillä katumuksella on silloin erityinen painoarvo. Putipuhtaan omantunnon katsotaan olevan edellytys ehtoolliselle osallistumiselle. Yhteiselle aterialle ei ole asiaa, ellei rikkeitä ja lipsahduksia ole selvitetty Jumalan kanssa.
    Omaatuntoa eivät saisi juhla-aikana painaa selvittämättömät seikat. Niinpä joulua ja pääsiäistä edeltävinä viikkoina katuva kansa vaeltaa sankkoina joukkoina kirkkoihin. Rippituolien edustoille muodostuu jonoja, ja tuolin yläreunassa palaa taukoamatta punainen valo. Se kertoo vuoroaan odottaville penkin olevan varattu.
    Ripittäytymisen ”ennätystä” pitävät nimissään eräät pyhimykset, jotka tapasivat avautua asioistaan päivittäin. Koska he pyysivät ja saivat anteeksi jatkuvasti, heidän omatuntonsa säilyi tahrattomana.
    Rippi ei ole outo ilmiö pohjoisemmillakaan leveysasteilla, vaan sillä on oma paikkansa myös luterilaisessa hartauselämässä, viime vuosina vieläpä aiempaa näkyvämmin. Kirkossakävijät ovat havainneet, miten jumalanpalvelusten sekä muiden tilaisuuksien yhteydessä tarjotaan usein mahdollisuutta yksityiseen rippiin. Rooman kirkossa ei uskonpuhdistuksen jälkeisestä näkökulmasta katsottuna ole totuttu näkemään paljoakaan hyvää, mutta rippikäytäntöä on sekä arvostettu että kunnioitettu aidosti luterilaisessa maailmassa.
    Katolisen kirkon palvelijat kiistävät väitteen, että ripissä olisi kyse jonkinlaisesta terapiasta. Se ei ole heidän mielestään uskonnollisen koulukunnan harjoittamaa mielenparannusoppia. Tunnustuksen vastaanottava pappi ei ole parantaja tai poppamies, joka voisi taikoa psyykkiset ongelmat tai pahan olon pois. Itse hän näkee itsensä välittäjänä katuvan ja Jumalan välillä.
    Ei silti liene silkka yhteensattuma, että ripittäytyminen on lisääntynyt samaan aikaan kun mielenterveyspalvelut ovat osoittautuneet riittämättömiksi niihin kohdistuneen kasvaneen kysynnän rinnalla. Molemmat tarjoavat ahdistukseen osittain samantyyppistä ratkaisua: toista ihmistä vierelle sekä tunnetta tulla kuulluksi. Kaikenlaisten terapiamuotojen tullessa yhä suositummiksi ei ainoastaan rippi vaan hengellinen sielunhoito yleensä saattaisi lyödä itsensä läpi, ellei se olisi sitoutunut tiettyyn näkökulmaan, Jumala-näkökulmaan. Nykyaikana sen rasite piilee siinä, ettei se vastaa ihmisten kysymyksiin muodikkaasti: asiat on kuule just niinku sä haluat ne nähdä.

Hanna Tervanotko