11. toukokuuta 2001
Teksti:

”Teistäkin tuntuu, ettette tiedä missä olette, mihin olette tulleet, eikö niin? Samalta tuntui jokaisesta, joka nousi tunnelista pihallemme ensi kertaa. He olivat yhtäkkiä tässä kahlattuaan pimeän tunnelin lävitse. Takana kuului jatkuva kranaattisade, etulinja oli 500 metrin päässä. Silti he ajettelivat tulleensa vapauteen.”
    Bajro Kolar, 51, seisoo talonsa pihalla parinkymmenen minuutin matkan päässä Sarajevon keskustasta. Talo on Donji Kotoracin kylän laitimmaisessa nurkassa kuraisen kuoppatien päässä. Kranaattisateen sijasta taustalla jylisevät lentokoneet. Kenttä on vain parin sadan metrin päässä.
    Kolar muistelee muutaman vuoden takaista aikaa, jolloin hänen talonsa läpi kulki keskimäärin 4 000 ihmistä päivittäin. Jotkut pakenivat piiritetystä Sarajevosta. Suurin osa haki ruokaa ja aseita. Kolarin perheen Edis-poika, 25, ei liioittele sanoessaan, että Kolarien taloon päättynyt tunneli pelasti 300 000 ihmishenkeä.
    Sarajevon piirityksen aikana kesällä 1993 valmistuneen tunnelin läpi kulki ruokaa, savukkeita, aseita, lääkkeitä, öljyä, sähkö- ja puhelinlinjoja, ruumiita, haavoittuneita, rauhanneuvottelijoita ja poliitikkoja. Kahden vuoden ajan se oli satunnaisten yk-lentojen ohella ainoa kulkureitti piiritettyyn kaupunkiin.

Nyt kolarien talossa on hiljaisempaa. Sodan jälkeen työttömät isä ja poika päättivät perustaa kotitaloonsa Tunnelimuseon, mutta tunnelikulkijoiden tilalle ei ole tullut turisteja Edisin toiveista huolimatta.
    Edis elättää itsensä ja perheensä 4000-5000 markan museotuloilla juuri ja juuri, mutta rahaa esimerkiksi talon kunnostamiseen ei ole. Myöskään valtiolla ei ole ollut varaa tukea museohanketta.
    ”En ole pettynyt, vaikka valtio ei ole rahoittanut museota. Palvelen maatani, teen tätä historian vuoksi. Haluan säilyttää tämän muistomerkin jälkipolville, jotta se, mikä täällä tapahtui, ei koskaan unohtuisi”, Edis kertoo.
    Museovieraat voivat kävellä 20 metrin matkan autenttisessa tunnelissa, tutustua erilaisiin tunnelissa käytettyihin työvälineisiin ja työntökärryihin sekä katsella tunnelin historiaan liittyvän dokumentin ja valokuvia. Vierailun lomassa ujonoloinen Edis Kolar kertoo perheensä vaiheista.

Vierailupäivänä museossa on ollut kolme kävijää. Edellisenä lauantaina heitä oli noin sata. Suurin osa kävijöistä on kansainvälisiä sfor-sotilaita. Edisin suuri ylpeys ovat valokuvat museossa vierailevista valtiomiehistä, joukossa esimerkiksi Bosnia-Hercegovinan entinen presidentti Alija Izetbegovic ja Balkanin erikoislähettiläs Richard Holbrooke.
    Paikallisia kävijöitä on vähemmän. Harva tietää tunnelimuseosta, ja monet sarajevolaiset eivät halua muistella piiritysaikaa ollenkaan.
     Tunnelimuseota ympäröivän Donji Kotoracin kylän viitisensataa asukasta joutuivat osaksi sotaa yhtä yllättäen kuin suurin osa Sarajevon alueen väestöstä. Kyläläiset katselivat ikkunoistaan Jugoslavian armeijan tankkien täyttäessä läheisen lentokentän. Kukaan ei voinut uskoa, että alkamassa oli täysmittainen sota.
    Tunnelin suunnittelu alkoi sodan ensimmäisten kuukausien aikana: Jugoslavian armeijan tukemat serbit olivat valloittaneet nopeasti Sarajevoa ympäröivät alueet. yk-joukkojen valvoman lentokentän kiitoradan poikki juokseminen oli ainoa tapa päästä ulos kaupungista. Monet juoksijat kaatuivat tarkk’ampujien luoteihin.
    Kolarien talo ja Donji Kotoracin kylä valittiin tunnelin toiseksi uloskäynniksi strategisen sijaintinsa vuoksi. Kaivuutyötä hidastivat materiaalipula ja ajoittainen uskonpuute. Työn organisointi oli hankalaa, koska puhelinlinjoja ei ollut: kaikki viestit piti välittää lentokentän halki juoksemalla.
    Valmis tunneli oli metrin leveä ja puolitoista korkea, mikä pakotti ihmiset kulkemaan kumarassa koko 800 metrin matkan. Tunnelin katossa kulki teräviä metalliputkia ja kuhmut olivat tunnelista tulijoiden tavallinen tunnusmerkki.

Tunnelin valmistumisen aikoihin Kolarin perheen isovanhemmat halusivat päästä takaisin kotitaloonsa. Talon kellariin muuttaneet vanhukset olivat ensimmäiset Donji Kotoraciin palanneet siviiliasukkaat.
    Sotavuosina huivipäiväisestä Sida-mummosta tuli televisiokuvista tuttu tuhansien tunnelin läpi kulkeneitten sankari: hän odotti aina vesilasin ja leipäpalan kanssa tulijoita. Talven kylmyydessä monet tulijat myös lämmittelivät ja yöpyivät Sida-mummon ja Alija-papan pienessä autotallissa. Kolarien pojat Edis ja Bajro työskentelivät tunnelia valvoneessa sotapoliisissa.
    Viisi vuotta sodan jälkeen Alija-pappa ja Sida-mummo asustavat yhä talossaan. yk:n pakolaisjärjestön muovit ajavat ikkunan virkaa yläkerrassa. Pihalla tepastelee kissoja.
    Donji Kotoracin kylän asukkaista noin puolet on palannut koteihinsa ja betonimyllyt pyörivät lähes joka pihalla. Mikäli Edis Kolaria on uskominen, kyläläisillä riittää tulevaisuudessa puuhaa tunnelin ympärillä kahvilanpitäjinä ja postikortinmyyjinä.
    ”Aion jäädä tästä työstä eläkkeelle”, suunnittelee vuoden turistiopaskurssin juuri päättänyt nuori mies. Hänen haaveensa on jonain päivänä avata koko 800-metrinen tunneli yleisölle Sarajevon selviytymisen suurimpana muistomerkkinä. ”Uskon turistivirtojen vielä tulevan”, Edis sanoo.

Pilvi Torsti