25. toukokuuta 2001
Teksti:

Avoimempaa hallintokulttuuria haikailevat pettyivät, kun Euroopan unionin jäsenvaltiot sopivat huhtikuussa EU-asiakirjojen avoimuuden ehdoista. Sopimus jäi lähinnä ironiseksi torsoksi, joka vahvisti mielikuvaa bysanttilaisesta EU-hallinnosta.
    Esitys uudesta avoimuussäännöstä valmisteltiin puheenjohtajamaa Ruotsin johdolla hyvin pienessä piirissä julkisuudelta piilossa. Tämä aiheutti voimakasta arvostelua
    ”Olen huolissani siitä, että avoimuudesta keskustellaan suljettujen ovien takana, koska se vähentää kansalaisyhteiskunnan mahdollisuutta puolustaa tulevia oikeuksiaan”, sanoo esimerkiksi EU-parlamentaarikko Heidi Hautala (vihr).
    Ruotsi kiirehti ratkaisua sillä perusteella, että seuraavat puheenjohtajat Belgia ja Espanja tuhoaisivat koko hankkeen. Hautalan mielestä pieni aikalisä olisi voinut olla paikallaan, jotta avoimuudesta oltaisiin ehditty keskustella kunnolla.
    Niin EU:n sisällä kuin kansalaisjärjestöissä uusia avoimuussääntöjä on kiittelyn sijasta arvosteltu, sillä salailun pelätään lisääntyvän entisestään.
    Salailu on EU:ssa syvälle iskostunut perinne. Asiakirjojen panttaamiseen kyllästyneet kansalaiset ja EU-parlamentaarikot ovat jopa käräjöineet päästääkseen tavallisiin dokumentteihin käsiksi. Mutta joissakin tapauksissa edes tuomioistuinten päätökset avoimuuden puolesta eivät ole saaneet EU:n virkakoneistoa avaamaan kansioitaan.
    Ei, vaikka Euroopan yhteisön perustamissopimuksessa todetaan, että ”unionin kansalaisilla on oikeus tutustua Euroopan parlamentin, neuvoston ja komission asiakirjoihin jäljempänä määriteltyjen periaatteiden ja edellytysten mukaisesti”.
    Vika on siinä, että nämä periaatteet ja edellytykset ovat tähän asti olleet epäselviä, Heidi Hautala sanoo. ”Vuodesta 1993 lähtien unionin toimielimillä on ollut avoimuussäännöt, mutta salailevassa hallintokulttuurissa niitä on noudatettu sattumanvaraisesti.”
    Uudet säännökset saattavat selkeyttää tilannetta, koska kyse on asetuksesta. Mutta tämä on ruusuinen tulevaisuudennäkymä.
    ”Nyt hyväksytty teksti jättää liikaa harkintavaltaa yksittäisille virkamiehille ja erityiseksi ongelmaksi muodostuvat arkaluontoiset asiakirjat, joihin sovelletaan eri sääntöjä ja jotka voivat koskea lähes mitä tahansa taloudesta puolustukseen”, Hautala sanoo.
    Parlamentin täysistunnossa Hautala havainnollisti asetuksen ongelmia esittelemällä kollegoilleen venäläisen puunuken, maatuskan:
    ”Kuvitellaan, että tämä nukke on kyseinen avoimuusasetus. Avatessamme nuken me löydämme sen sisältä uusia nukkeja. Juuri tällä tavalla nämäkin säännöt toimivat. Avoimuusasetuksen sisällä on varjoasetus, jonka neuvosto on onnistunut sinne salakuljettamaan toteamalla, että on koko joukko asiakirjoja, joita kutsutaan ’sensitiivisiksi’ eli arkaluontoisiksi asiakirjoiksi. Niitä koskevat aivan toiset säännöt kuin ne, mitä me avoimuusartiklan pykäliin olemme kirjanneet.”
    Lopulta Hautala äänesti uutta avoimuusasetusta vastaan.
    ”On selvää, että turvallisuuspolitiikan alalla on asiakirjoja, joita ei voida julkistaa. Nyt parlamentissa hyväksytty avoimuusasetus johtaa pahimmillaan kuitenkin siihen, että arkaluontoisina voidaan pitää kaikkien puolustus- ja turvallisuuspoliittisten asiakirjojen ohella muun muassa sisäisen turvallisuuden ja jopa talouspolitiikan alla valmisteltuja asiakirjoja.”
    Kaikkia EU-parlamentaarikkoja salailu ei huolestuta yhtä paljon kuin Hautalaa. Esimerkiksi Hautalan kollega Esko Seppäsellä (vas) on hyvin pragmaattinen lääke paranoidiseen salailuun: vuotavat virkamiehet.
    ”Täytyy etsiä vuotajia, jotka rikkovat avoimuussäännöksiä, mutta niitähän löytyy”, Seppänen sanoo. ”Tämä EU vuotaa kuin seula. Useimmat isot asiat vuodetaan välittömästi julkisuuteen.”
    Seppäsen lisäksi myös Reino Paasilinna (sd) on optimisti. Hänen mukaansa tietoa on aina saatavilla, ja salailun voi ohittaa omilla konsteillaan. Konstinsa Paasilinna kertoo oppineensa kauan ennen EU:ta toimittajana 1960-luvulla. Tarpeelliset tiedot kaivettiin tuolloin vaikka kassakaapeista.
    Nykykäytäntöön pitäisi kuitenkin Paasilinnan mielestä tulla muutos. Kaikkein suurin EU:n avoimuuspolitiikan ongelma on tärkeimpien asioiden salailu. Ratkaisuksi Paasilinna ehdottaa, että EU:hun perustettaisiin ”salailunpurkuelin”.
    ”Salailu on aina vallankäyttöä ja tavallisesti epädemokraattista”, Paasilinna sanoo ja toteaa, että EU:n ja entisen Neuvostoliiton avoimuuskulttuurit muistuttavat kovasti toisiaan.
    Valvovaa elintä unioniin kaipaa myös Esko Seppänen. Hänelle tosin avoimuus sinänsä ei ole tärkeää.
    ”Jos täällä jotain pitäisi räjäyttää, niin räjäyttäisin neuvoston salailukulttuurin virkamiestasolla. Tuhansia virkamiehiä tekee työtä, josta he eivät vastaa kenellekään”, Seppänen arvostelee. ”Missä asioissa virkamiehille annetaan oikeus huonontaa Suomen kansallista etua Suomen kansalta salaa?”EU ja markkinatalous uhkaavat avoimuutta Suomessa

”Valtion hallinnossa on olemassa vaara mennä entistä salailevampaan suuntaan”, viestinnän tutkija Salli Hakala arvioi varovaisesti. Hakalan mukaan paineet salailuun tulevat kahdelta suunnalta, Euroopan unionista ja markkinataloudesta.
    ”Euroopan unionissa on käytännössä niin sanottu harkintaperiaate. Sen mukaan tiedot julkistetaan, jos niin erikseen päätetään. Suomessa asiakirjat ovat julkisia, ellei toisin päätetä”, Hakala selostaa.
    EU:ssa ei tunneta osajulkisuutta. Jos osa EU:n asiakirjasta on salainen, voidaan koko asiakirja salata. Julkisuuslain salassapitopykälät ja EU-kulttuuri voivat jopa lisätä ”varmuuden vuoksi” salailua.
    Markkinatalous vaikuttaa valtion tiedotukseen on hieman monimutkaisemmin. ”Tulosohjaus valtionhallinnossa johtaa siihen, että viestinnältäkin odotetaan tehokkuutta. Myös viestinnän pitää tuottaa markkoja”, Hakala kertoo.
    Tiedotuslehdet ovat tästä esimerkki. ”Voiko Kemiran mainoksilla ongelmitta kustantaa maa- ja metsätalousministeriön Luonnonvara-lehteä? Hämärtyisikö valvovan viranomaisen rooli Kuluttaja-lehden mainoksista?” Hakala kysyy.
    Kyseessä on Hakalan mukaan markkinointiviestinnäksi kutsuttu viestinnän laji. Sillä on aina jokin päämäärä.
    ”Esimerkiksi valtionvarainministeriö on tehnyt imagotutkimuksia saadakseen tietää, miten ihmiset suhtautuvat siihen. Yleensä imagotutkimusten seuraus on yritys muuttaa julkista kuvaa, ei käyttäytymisen tai toiminnan muuttaminen”, Hakala sanoo.
    Hakala on haastatellut valtionhallinnon eri organisaatioiden tiedotuksesta vastaavia henkilöitä. Noin puolet kuvasi viestintäänsä strategioihin perustuvana ”markkinointiviestintänä”. Hakalan mielestä valtionhallinnossa on otettu käyttöön markkinointiviestinnän keinot ilman laajempaa keskustelua aiheesta.
    Jos valtion laitokset pyrkivät viestinnällään aina johonkin tavoitteeseen, ei voida puhua demokratiasta. Demokratiaan sopisi Hakalan mukaan parhaiten se, että valtion elimet kertoisivat asioista mahdollisimman laajasti jo niiden valmisteluvaiheessa. Ei niin, että päätös tehdään ja markkinoidaan jälkeenpäin kansalaisille.
    ”Julkisuus toimii ennaltaehkäisevästi. Mutta mitä salaisempaa hallintoelinten toiminta on, sitä helpommin väärinkäytökset ja jopa suoranainen korruptio onnistuvat”, Hakala sanoo.

Olli Suominen
Kuva: Marko Turunen