11. toukokuuta 2001
Teksti:

Kun Jorma Palo saapuu pyörällä töihin, joka aamu häntä on reitin varrella vastassa sama kyltti: Syöpätautien klinikka. Ikään kuin pahanilkisenä ivana. Ettei vain pääsisi unohtumaan.
    Syöpä on pelottava sana ja pelottava sairaus. Kymmenen viime vuotta Palo on vimmatusti yrittänyt keksiä siitä jotain myönteistä. ”Kun on saanut syövän, ei tarvitse enää kuluttaa aikaansa miettimällä elämän tarkoitusta”, hän sanoo. ”Melanoomasta on vaikea parantua. Jos haluaa elämässään tehdä jotain, se on tehtävä heti.”
    Palo on halunnut kirjoittaa, ja sitä hän on tehnyt. Niin paljon, että hän joutuu joskus erikseen muistuttamaan ihmisiä varsinaisesta työstään neurologian professorina ja lääkärinä.
    Hän on kirjoittanut paljon ja ilokseen koko ikänsä, mutta syövän langettama kuolemanuhka on saanut hänet kiristämään tahtia entisestään. Ja kirjoittamisvimman ansiosta miehen ajatukset ovat nyt tuttuja sadoilletuhansille suomalaisille.
    Oppi- ja tietokirjojen lisäksi hän on kirjoittanut muun muassa romaaneja. Ja ennen kaikkea hän on kirjoittanut lääketieteestä Helsingin Sanomain Kuukausiliitteessä vuodesta 1983 lähtien.
    Palon nimikkopalsta on ainoa lehden koko historian ajan yhtäjaksoisesti ilmestynyt palsta. Suosion syy on helppo arvata: harva osaa kirjoittaa lääketieteestä niin, että se tuntuu elämältä.

Pian Palo voi ryhtyä kirjoittamaan muulloinkin kuin iltaisin. Hän jää heinäkuussa eläkkeelle yliopiston professorin virasta.
    ”Varmasti olisin päässyt tieteessä pitemmälle, jos olisin istunut täällä illat”, hän miettii työhuoneessaan Meilahden sairaalassa. ”Kun olen skitsofreenisesti halunnut sekä tutkia että kirjoittaa, en ole kummassakaan päässyt puusta pitkälle.”
    ”Puusta pitkälle” pääseminen on suhteellinen käsite. Joku muu voisi sanoa, että Palo on edennyt sekä yliopistomiehenä että lääkärinä ihan kohtuullisen pitkälle. ”Niin pitkälle kuin Suomessa on mahdollista päästä”, Helsingin yliopiston neurotieteiden osaston johtaja Markku Kaste huomauttaa.
    Palo perusti Meilahteen neurokemiallisen laboratorion palattuaan parin vuoden tutkimusmatkalta New Yorkista 1968 ja johti laboratoriota 90-luvun puoliväliin saakka. Hänen tutkimuksensa ovat keskittyneet kahteen pääteemaan: perinnöllisiin aineenvaihdunnan sairauksiin, jotka aiheuttavat kehitysvammaisuutta, sekä aikuisten neurologisiin sairauksiin, kuten dementiaan ja ms-tautiin.
    Tutkimus- ja opetustyön lisäksi Palo on hoitanut potilaita Helsingin yliopistollisessa keskussairaalassa, Suomen suurimman neurologian klinikan ylilääkärinä. 90-luvun alussa hän toimi myös hyks:in johtajaylilääkärinä. Melko arvostettuja pestejä molemmat.
    Satojen kansantajuisten tekstien lisäksi häneltä on julkaistu yli 200 tieteellistä artikkelia.
    Siinä Palo on tietenkin oikeassa, että pidemmälle tieteessä olisi päässyt, jos olisi uhrannut sille kaiken aikansa. Samalla hän olisi päässyt myös eroon avioliitostaan.
    Liitto on kestänyt jo 40 vuotta, eikä Palo kadu valintaansa. ”Jos pitäisi nyt nimetä elämän suurimpia saavutuksia, yksi suurimmista on kauniin ja rakastettavan vaimon saaminen ja pitäminen.”
    Mutta jos joitain valintoja saisi tehdä uudelleen, hän jättäisi nyt hakematta lääketieteelliseen ja ryhtyisi toimittajaksi.

Nuorena miehenä Jorma Palo halusi joko toimittajaksi tai maanviljelijäksi. Sotilaaksikin hän olisi voinut ryhtyä, sankarivainaja-isän muistoa kunnioittaakseen. Mutta viljeltävää maata ei ollut tarjolla, vahvatahtoinen äiti tyrmäsi kirjoittamishaaveet ehdottomasti, eikä ollut sotaa sodittavaksi.
    Palosta olisikin tullut surkea partionjohtaja, sillä omien sanojensa mukaan hän ei osaa suunnistaa lainkaan. Mutta hyvä neurologi hänestä tuli. Mies, jonka aivot eivät pysty hahmottamaan ympäristön tilasuhteita kartalle eivätkä sijoittamaan kartan antamaa informaatiota ympäristöön, hahmottaa mainiosti, mitä tapahtuu muiden ihmisten aivoissa.
    Jos Palon äiti vielä eläisi, hänelle kannattaisi lähettää kiitoskortti. Vaikka poika itse olisi ehkä ollut onnellisempi toimittajana, suomalaisille hänestä on ollut enemmän iloa kirjoittavana neurologina.
    ”Niinpä minusta tuli vähän polkupyöräni kaltainen, hybridimalli”, hän toteaa. Tutkijan ja toimittajan sekasiinnös.
    Kun asiaa vähän miettii, professorilla on hybridiominaisuuksia enemmänkin.
    Yhden niistä on synnyttänyt syöpä. ”Se on antanut minulle viheliäisen kaksoisroolin. Yhtenä hetkenä kuljen täällä käytäviä valkoisessa takissa ja olen niin kovin lääkäriä, toisena vedän ylleni potilasasun ja olen sairas. Avuton ja neuvoton niin kuin syöpäpotilas on.”
    Toinen taas liittyy suunnistuskyvyttömyyteen. ”Minulla on enemmän naisen kuin miehen aivot. Naisethan usein suunnistavat huonommin ja puhuvat paremmin kuin miehet”, hän sanoo. ”Mutta mieheksi minut tunnistaa parrasta.”
    Kysymys sukupuolten välisistä monisyisistä eroista on yksi Palon lempiaiheista. Neurologi ei voi ymmärtää, miksi ”kiilusilmäfeministien” mielestä on synti puhua miehen ja naisen aivojen erilaisuudesta. ”Miksei voida tunnustaa sitä, että olemme erilaisia sekä ala- että yläpäästä? Sehän on joka tapauksessa selvää, että yläpäässä ero on huomattavasti pienempi.”
    Ehkä koko hänen sekamuotoisuutensa liittyy naismaisiin aivoihin: naisethan tunnetusti osaavat tehdä monta asiaa yhtä aikaa.

Totta puhuen Palon tunnistaa kyllä mieheksi muustakin kuin parrasta. Ainakin häntä riivaa perimiehuullinen tarve osoittaa urheutensa. Siinä missä muut miehet todistelevat väkevyyttään tractor pulling -radalla tai jalkapallokentällä, Palo pyrkii kirjoittamaan mahdollisimman suoraan ja rohkeasti, tabuja kumartamatta.
    Hänen tekstinsä eivät ehkä jää elämään historiaan kaunokirjallisuuden merkkiteoksina, mutta ainakin hän on kirjoittanut kiertoilmauksitta hankalistakin aiheista. Tiedemaailman pikkumaisuuksista, ikääntyvän miehen seksuaalisuudesta, mistä tahansa, joka hänestä on ansainnut tulla ilmaistuksi.
    Kirjoittaminen on Palolle pakkomielle. Muuten sitä ei voi selittää. ”Olisin ihan hyvin voinut keskittyä olemaan neurologian professori. Perustaa lisäksi ehkä yksityisvastaanoton, ostella lääkefirmojen osakkeita, istua hallintoneuvostossa”, hän miettii.
    Se ei riittänyt, mikä on monista ollut epäilyttävää. ”Kun ryhdyin 70-luvulla kirjoittamaan Helsingin Sanomien silloisille Lauantaisivuille, ihmiset kyselivät, mihin oikein tähtään.”
    Ilman muuta kuviteltiin, että Palo pyrkii poliitikoksi. ”Ennen pitkää kyselijät sitten vaikenivat. Ymmärsivät, ettei minua aja kirjoittamaan muu kuin hulluus ja sanomisen tarve.”
    Aivan väärässä epäilijät eivät olleet. Politiikassa ja kirjoittamisessa on sama päämäärä: asioihin vaikuttaminen.
    ”Jossain vaiheessa totta puhuen harkitsinkin politiikkaan hakeutumista, mutta vaimo ja lapset olivat kylliksi viisaita kääntääkseen pääni”, hän sanoo. ”Jos ryhdyt politiikkaan, lehdet eivät enää julkaise kirjoituksiasi, he sanoivat minulle, motiivejasi epäillään ja asiantuntija-asemasi murenee. Masentavaa mutta totta.”
    Palo päätti siis pitäytyä kirjoittamisessa, vaikka tietää myös painetun sanan vallan rajalliseksi. ”Turha kuvitella, että tällaisella puuhastelulla jotenkin muuttaisi maailmaa. Mutta kirjoittajalle itselleen on tärkeää, että on edes yrittänyt.”
    Meilahden sairaalassa professori Palon kirjoittavasta sivupersoonasta enimmäkseen vaietaan. Syyksi Palo arvelee tiedemaailman kilpailuhenkisyyttä ja tiettyä konservatiivisuutta: professorin pitäisi pysyä ruodussa eikä seikkailla kirjoittajana.
    ”Hiljaisuus oli vastassa jo silloin, kun kirjoitin ensimmäisen ’epätieteellisen’ kirjani, pamfletin, jossa kritisoin silloisia vankilaoloja. Jälkikäteen sain kuulla vihjauksia, että sen kirjan takia menetin muutamat tutkimusapurahat”, hän sanoo ja kohauttaa harteitaan. ”Asioita ei kai saisi sanoa niin suoraan.”
    Kukaan ei sentään ole tullut väittämään, että Palo laiminlöisi leipätyötään kirjoittelun takia. Professori onkin pitänyt koko ajan huolen, ettei kirjoita työpaikalla muuta kuin tiukasti työhön kuuluvia asioita. ”Vaikka periaatteessa professorin työhön pitäisi mielestäni kuulua se, että vaivautuu kertomaan tieteestä ihmisille kansantajuisesti.”

Ja tietenkin Jorma Palo on kirjoittanut syövästä ja kuolemasta.
    ”Suunnistamista ei ole ainoastaan ihmisen kyky hahmottaa oma fyysinen sijaintinsa ja ympäristönsä vaan myös hänen kykynsä sijoittaa itsensä tiettyyn aikaan ja nähdä aika ympärillään”, hän kirjoitti kesäkuun 2000 Paloissa. ”Luultavasti vain ihminen tajuaa, kuinka lyhyt hänen oma elämänsä on ajan jatkumolla. Se voi olla hänelle ahdistuksen aihe, mutta voi se olla vapauttajakin.”
    Lukijan oman tulkinnan varaan jää, tarkoittiko Palo vapautumista tässä elämässä vai tuonpuoleisessa. Useinhan kuoleman pelko saa ihmisen turvautumaan uskoon kuoleman jälkeisestä elämästä. Omalta osaltaan Palo taitaa kuitenkin keskittyä edelliseen, jäljellä olevan elämän elämiseen mahdollisimman täydesti.
    ”Myönnän kyllä, joskus kadehdin uskovaisia ihmisiä”, hän tunnustaa. ”Asiat ovat heille niin selviä. Elämä olisi helpompaa, jos voisi jakaa sen maailmankuvan.”
    Kateutta on lievittänyt huomio siitä, että suhteessa sairauteen uskovalla ja ateistilla ei ole eroa. ”Voisi luulla, että uskovainen haluaisi vähemmän hoitoa, jotta hän pääsisi nopeammin jumalansa luo. Mutta kyllä uskova haluaa saman verran hoitoa kuin kuka tahansa muukin, eli paljon.”
    Palon ateismi ei ole kapinointia kuoleman edessä: hän on yrittänyt uskoa mutta epäonnistunut.
    ”Yritin yhteen aikaan ihan tosissani tulla uskoon, mutta siitä ei tullut mitään. Jumala ei kai halunnut minua joukkoihinsa. En jaksa syyttää asiasta itseäni: minusta hänkin olisi voinut tehdä jotain.”

Sanna Sommers
Kuva: Ville Palonen