25. toukokuuta 2001
Teksti:

Ulla Jokisalo palkittiin tänä keväänä Valtion valokuvataiteen palkinnolla. Ensimmäisen kerran hänet palkittiin vuonna 1984. Jokisaloa ei palkittu sattumalta. Epäilijöiden kannattaa käydä Kuvieni muisti 1980-2000 -näyttelyssä ja vakuuttua. Näyttelyssä on esillä valokuvia ja valokuvaan perustuvia teoksia, ja se on ehdottomasti kevään hienoin taidenäyttely. Kaikista kliseistä huolimatta: nämä kuvat eivät unohdu.
    Elegantti ripustus antaa heti hienon ensivaikutelman. Jokisalon kuvat erottuvat majesteettisina, mutta samalla haavoittuvan avoimina museon seiniltä. Katsojan silmät suorastaan imeytyvät Jokisalon kuvastoon, jonka keskeinen sisältö on muistamisessa ja Jokisalon omassa henkilöhistoriassa.
    Subjektiivisuus vetää katsojan puoleensa väistämättömällä voimallaan. Neuvostoliittolainen Andrei Tarkovski (1932-1986) ei ole syyttä Jokisalon lempiohjaaja, sillä esikuvansa lailla Jokisalon kuvasto on unenomainen ja silti kirkas ja terävä. Jokisalo osaa ulkoa jokaisen Tarkovskin kuuluisimman elokuvan Peilin leikkauksen ja muut yksityiskohdat. Muistaminen on molempien taiteilijoiden tuotannon keskeisiä teemoja.
    Käynti Kuvieni muisti -näyttelyssä on psykoanalyyttisen istunnon kaltainen kokemus, jossa keskeiset teemat ja aiheet toistuvat kerta toisensa jälkeen. Psykoanalyyttisessa prosessissa muistaminen on hämärää kieltä. Jokisalolla sitä on äidin ja tyttären välinen suhde ja lapsuus.
    Jokisalon äidin ompelijan ammatti tarjoaa luontevan lähtökohdan teoksiin. Langat, sakset, neulat ja kankaat ovat kuvien aiheina tai materiaalina. Jokisalo ompelee kuviinsa langan pätkiä tai kiinnittää valokuvan kevyesti kokoon harsittuun mekkoon.
    Työskennellessään Jokisalo yhdistää uutta ja vanhaa kuvaa ja tuo tekstin kuvan rinnalle. Vanhaa kuvaa edustaa perhealbumista tai vanhojen lehtien ja kirjojen sivuilta poimittu kuva. Uusi kuva voi olla Jokisalon kuvaama objekti tai tapa, jolla vanhat kuvat on käsitelty ja yhdistelty keskenään.
    Teksti kulkee mukana kuvien vahvoissa nimissä kuten Tautologia tai animalis. Jälkimmäinen nimi liittyy C.G. Jungin animaan, joka merkitsee feminiinistä prinsiippiä. Välillä teksti on kirjaimellisesti kuvien materiaalia, kun Jokisalo ompelee tai kirjoittaa tekstipätkiä kuviensa osaksi.
    Saksien merkitys Jokisalon kuvastossa on keskeinen. Välillä ne tuntuvat ilmaantuvan pakkomielteen lailla valokuviin. Tai oikeammin katsoja joutuu itse kohtaamaan saksien moninaisen vaikutuksen.
    Sakset ovat hyödyllisiä käyttöesineitä mutta myös vaarallisia ja haavoittavia. Saldo-teoksessa (1992) katsoja törmää veriseen sideharsoon käärittyjen saksien sarjaan. Kysymyksiä herää. Ovatko sakset haavoittaneet jotakuta? Vai ovatko sakset haavoittuneet, ja ne on kääritty verisinä käärinliinoihin?
    Jokisalon sakset ovat poikkeuksetta vanhoja ja niiden raudan hajun voi melkein haistaa. Jokisalo on kerännyt saksia 15 vuotta, ja hänen kokoelmansa käsittää nykyään satoja saksia kaikkialta maailmasta.

Ulla Jokisalo aloitti opiskelunsa 1977 taideteollisessa korkeakoulussa valokuvataiteen osastolla, josta valmistui 1983. Hän halusi omien sanojensa mukaan tulla taiteilijaksi. Valokuvauksen tekniikasta hän ei tiennyt mitään, joten muutama vuosi hujahti opettelussa. Varhaistuotantoa sävyttää snapshot-kuvauksen ihailu.
    Näyttelyssä onkin esillä valikoima Jokisalon ”näpsäyksiä”, joista suuri osa sijoittuu Itä-Eurooppaan ja Neuvostoliittoon. Kuvissa arjen hetki ikuistuu filmille ja saa välillä runollisen sävyn. Nykyperspektiivistä käsin on helppo etsiä niistä taiteilijan myöhemmälle tuotannolle ominaista hiljaista selittelemättömyyttä.
    Feminismi kulkee sujuvasti Jokisalon tuotannon taustavoimana. Nykyisin Jokisalon kuvamaailma keskittyy selkeästi naiseuteen ja sen merkitykseen. Tutkiessaan naiseuden sisäisiä ja monimuotoisia merkityksiä Jokisalo hajottaa ja kokoaa aineistoaan uudestaan ja uudestaan. Samalla naistutkimuksen mukana yleistynyt ruumiillisuuden tematiikka hiipii kuviin mukaan.
    Käsikirjoitusteoksessa (1995) Jokisalo kuvasi 28 lapsen käden. Nuorin lapsista on kahden vuorokauden ja vanhin tasan kolmivuotias. Kuvat käsistä ovat luonnollisessa koossa. Jokaisen kuva yhteydessä on vielä lapsen nimi ja ikä vuorokausina.
    Käsien kuvia katsoessaan voi pohtia sitä, milloin lapsi alkaa sopeutua yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Milloin pojista tuleekaan kulttuurissamme pieniä miehiä ja tytöistä pikku naisia? Pienet kädet palauttavat helposti mieleen käsitykset kämmenen kohtalonviivoista, jotka kertovat tulevaisuuden.
    Jokisalo kuljettaa kaikissa näyttelyissään omakuviaan, joko yhtä tai useampaa. Niissä hän jakaa suoraa edestä kuvatut kasvonsa kahtia. Kasvojen puolikkaat on käsitelty erilaisiksi, mutta ne voi hahmottaa kuitenkin samalle ihmiselle kuuluvaksi.

Menneisyyttä ei voi käsitellä ilman muistamista. Lapsuudesta tulee Jokisalon kuvissa ainesosa, joka sitoo identiteetin kasaan. Lanka toimii useissa kuvissa metaforana sille, miten nykyisen hahmottaminen edellyttää menneen käsittämistä.
    Usein käsittäminen jää hämäräksi ja vaillinaiseksi. Kyseessä on jatkuva prosessi, joka muuttuu koko ajan. Saksien tai Jokisalon äidin kasvojen ja käsien merkitys ei ole pysyvä. Se muuttuu kuvasta toiseen vaihdellen leikin, julmuuden, väkivallan ja nostalgian välimaastossa.
    Psykoanalyysi on taas hyvä vertailukohta. Siinä avoimuus on keskeisessä asemassa. Analysandi kokoaa ja purkaa omaa mieltään hahmottelemalla tapahtumia ja muistoja erilaisista näkökulmista. Vaikka jokin selitys tuntuisikin lopulliselta jonakin päivänä, se ei ole enää välttämättä sitä seuraavana. Prosessin eteneminen vaatii epävarmuuden hyväksymistä. Jokisalon toistossa näkyy samankaltainen prosessi, jossa ei ole mitään varmaa ja yksiselitteistä.
    Psykoanalyysissa ihminen on koko ajan kosketuksissa menneeseen, josta nousee suurempia tai pienempiä muistikuvia. Hajuja, tv-ohjelmien tunnusmusiikkeja tai utuista ahdistusta. Kaikki analyysi-istunnon aikana mieleen tuleva kelpaa materiaaliksi.
    Jokisalo muokkaa tutut asiat uusiksi. Langalla kirjaillut ompeluohjeet kohtaavat perhekuvan ja valkoinen mekko muuttuu lukemattomien siihen kiinnitettyjen neulojen myötä voodoo-nukeksi. Samalla arkinen asia muuttuu runolliseksi. Turvallisesta tulee aika kauheaa, ja vaatteeseen ilmestyy kuvia sisäelimistä. Lopputuloksena katsoja joutuu näyttelyssä kulkiessaan kyseenalaistamaan jatkuvasti aiemmin ajattelemaansa tulkintaa.
    Ulla Jokisalon näyttely on hyvä todiste siitä, minkä vuoksi kuvataiteella on edelleen tarkoituksensa ja paikkansa viihteellistyvässä maailmassa. Näyttelyn teokset eivät turruta tuttuudellaan, vaan kääntävät tutut asiat kummallisiksi ja pelottaviksikin. Jokisalo olisi ollut Tarkovskin lailla liian yksilöllinen ja metafyysinen totalitääriseen valtioon.
    Näyttely on tehty sekä silmälle että mielelle. Nykytaidetta vieroksuvalle se on hyvä mahdollisuus aloittaa uusi harrastus, sillä Jokisalon kuvat puhuvat jokaiselle, joka on joskus ollut lapsi tai on sitä edelleen.

Ulla Jokisalon Kuvieni muisti 1980-2000 -näyttely Helsingin kaupungin taidemuseossa Meilahdessa 3.6. saakka

Juha-Heikki Tihinen
Kuva: Ulla Jokisalo