11. toukokuuta 2001
Teksti:

Toisen maailmansodan jälkeen jokainen eurooppalainen sivistyneistön edustaja on joutunut ottamaan kantaa Adolf Hitleriin. Miten hän itse olisi aikalaisena suhtautunut Hitlerin yhteiskuntaan? Mitä Hitlerin yhteiskunnan piirteitä nykymaailmassa on? Ja ennen kaikkea: miten Hitler, toinen maailmansota ja juutalaisten joukkomurha olivat mahdollisia?
    Toisaalta suhdettamme Hitleriin ja natseihin leimaa kielletyn himo ja tietty määrä aitoa haltioitumistakin, ainakin poikien leikeissä. Sodasta kertovien kirjojen, elokuvien ja panssarivaunujen pienoismallien jatkuva kysyntä muistuttaa siitä, että sota ei ole ohi, ei edes niiden osalta, jotka ovat syntyneet kauan sodan jälkeen.
    Natsit ovat sukupolvelta toiselle välittyvän sotafetissin oleellinen osa. Niinpä englantilaisen historioitsijan Ian Kershaw’n uuden Hitler-elämäkerran lukeminen, yhtä lailla kuin tämän kirjoittaminen, on samaa vanhaa onaniaa, joka alkoi kurahousut jalassa Korkeajännitys-lehti kädessä: yritys ymmärtää jotain yhtä aikaa kiihottavaa, kiellettyä ja tuhoa tuottavaa.

Useimmat diktaattorit hallitsevat pikku valtiota Aasiassa tai Afrikassa tai nousevat valtaan takapajuisissa yhteiskunnissa kuten Stalin tai Mao. Hitler sen sijaan muutti kertaheitolla eurooppalaisen sivistysvaltion diktatuuriksi. Ja juuri siksi – ei uhriensa määrän tähden – Hitler on verraton pahan ikoni.
    Hitlerin uskontoja, taiteita ja sivistystä halveksiva maailmankatsomus sai demokraattisissa vaaleissa kansan kolmasosan tuen, ja muutamassa vuodessa sivistynyt yhteiskunta muuttui valtiolliseksi väkivaltakoneistoksi.
    Hitlerin synkkä ja yllätyksellinen tarina on inhimillisesti puhutteleva, koska kyseessä on eräänlainen kaikki tai ei mitään -kertomus. Sen logiikka on tuttu jokaiselle, joka on tuplannut jokeripokerissa juuri voittamansa viisikymppisen.
    Hitler, jos kukaan, osasi tuplata: 1930-luvulla hän vaati aina enemmän kuin oli kohtuullista, korotti kaikissa neuvotteluissa panoksia ja näytti voittavan aina: ensin Reininmaan, sitten Itävallan, sudeettialueet ja Tshekkoslovakian.
    Ja kuten usein peliautomaattien äärellä, myös Hitlerin tarinan keskuksessa oli sosiaalisesti jotenkin kyvytön mies, josta sopivien taipumusten ja sattumusten seurauksena tuli mahdollisesti mahtavin koskaan elänyt henkilö. Päämäärättömästä lorvailijasta, jonka korkein titteli oli korpraali, tuli kaikkien suurvaltojen haastaja.

Tässä hitlerin tarinan inhimillisessä puolessa on kuitenkin vasta puolet sen kiehtovuudesta. Toinen puoli rakentuu siitä, että tarina on tabu ja siitä hurmaantuminen kielletty. Hitler on nimittäin mies, josta ei ole sallittua sanoa mitään myönteistä. Hänen pääteoksensa on kielletty miltei kaikkialla maailmassa.
    Ja tämä siitä huolimatta, että niin kansainvälinen oikeus, yk, siirtomaiden itsenäistyminen, Euroopan Yhteisö kuin vaikkapa Israelin valtiokin ovat eräänlaista Hitlerin perintöä nekin, reaktioita Hitlerin synkkään elämäntyöhön.
    Toisin sanoen, Hitler on yllättävän vahvasti läsnä meitä ympäröivässä maailmassa. Miksi siis kaikki, mitä Hitler sanoi ja teki, polttaa vieläkin näppejä?
    Miksi elämänkerturi Kershaw ei voi kirjoittaa, kuten useimmat biografit esipuheissa, että kirjoittamisen kohde tuli hänelle kirjoittamisprosessin aikana läheiseksi ja tutuksi?
    Entä muuttuisivatko ihmiset todella kuin taikasauvan heilautuksesta natseiksi, jos he saisivat lukea paperinmakuista, jankkaavaa ja mahdollisimman epäajankohtaista Mein Kampfia?
    En usko. Mielestäni Hitler-tabun syyt löytyvät pikemminkin psykologian kuin politiikan jyvälaarista.

Universaali valta on universaali unelma ja sellaisena tarpeellinen. Mutta unelman on pysyttävä unelmana kuten Jumalan on pysyttävä taivaassa. Ja Hitler yksinkertaisesti toteutti pelottavan hyvin arkkityyppisen unelman rajattomasta vallasta, jossa yksittäinen ihminen määrää, mikä on hyvää ja mikä pahaa.
    Tavanomaisten moraalisten rajoitteiden kieltäminen oli oleellinen osa Hitlerin maailmankuvaa, mikä käy ilmi monista Hitler-sitaateista. Oli se oikein tai väärin, meidän täytyy voittaa. Se on ainoa mahdollisuus, ja moraalisesti oikein ja tärkeää. Ja kun olemme voittaneet, kuka enää kysyy meiltä, kuinka oikein voitimme.
    Juuri tämä on liikaa. Se on liian yleinen toive ääneen lausuttavaksi ja liian ruusuinen näköala toteutuvaksi. Ja kuitenkin se on asenne, joka on niin läpeensä inhimillinen, että kaikesta kieltämisestä huolimatta se on nykyäänkin yhtä yleinen kuin Hitlerin päivinä.
    Polttouunit, joissa juutalaisia tuhottiin, olivat universaalin ja kielletyn unelman täyttymys: kuvitellun vihollisen totaalinen tuhoaminen ilman moraalisia pidäkkeitä – jotakin, jonka kovin monet meistä haluaisivat tapahtuvan mutta jota harvat haluaisivat nähdä.
    Hitlerille tämä onnistui. Hän ei kertaakaan vieraillut keskitysleirillä tai edes pommitetussa kaupungissa vetäessään miljoonat ihmiset mukaan psykologiseen kokeeseensa, jossa tutkittiin absoluuttisen vallan mahdollisuutta tunteiden tyhjiössä.
    Hitlerin vallan oli määrä murtaa moraalin, säälin ja häpeäntunteen pidäkkeet, jotka vallan rajoina ovat paljon merkittävämpiä kuin lait ja valtioiden rajat. Niinpä kun Hitlerin oikea käsi, ss:n johtaja Heinrich Himmler kuvaili kokemuksiaan juutalaisten murhaamisesta – jota hän, toisin kuin Hitler, kävi todistamassa – hän myönsi kokeneensa tuskaa ja sääliä ja iloitsevansa, koska oli voittanut nämä tunteet!
    Moraali ja siihen kytköksissä oleva häpeä on meitä ympäröivän ihmisyhteisön voimakkain väline hallita yksittäistä ihmistä. Hitler, joka kielsi häpeän vallan ja menestyi siitä huolimatta, oli voimakas kapinallinen, jonka kapina suuntautui ihmisyhteisön saumoja kiinnipitävää liimaa vastaan.
    Jokainen, joka tuntee modernin saksalaisen yhteiskunnan mentaliteetin, voi vakuuttua: kun Hitler hävisi, häpeä voitti. Ja tällä on merkittäviä kansainvälispoliittisia seurauksia.

Mielikuviamme Hitleristä eivät hallitse yk tai Euroopan Yhteisö vaan savuavat polttouunit. Silti edelliset liittyvät oleellisesti jälkimmäisiin. yk ja Euroopan Yhteisö ovat olemassa Auschwitzin polttouhrin ansiosta ja oikeastaan siis Hitlerin monomaanisen antisemitismin ansiosta.
    Kun elämäkerturi Kershaw – taitavan sosiaalihistorioitsijan tavoin – etsii syitä Hitlerin valtaannousulle ja politiikalle Saksan poliittisesta ilmastosta tai Euroopan aatehistoriasta, hän syyllistyy johonkin, mistä vaikkapa juuri yk:n ihmisoikeuksien julistus osuvasti varoittaa. Hän vähättelee yksityistä ihmistä ja tämän psyyken voimaa.
    Kansallissosialistinen yhteiskunta oli ryhmittynyt tiiviisti Führerinsä ympärille, ja yhteiskunnallinen menestys vaati Führerin tahdon oikeaa aavistamista ja sen mukaan toimimista. Siksi kansallissosialistinen Saksa todella oli yhden miehen luomus, siitä huolimatta, että sillä oli niin aatehistoriallisia edeltäjiä kuin samanaikaisia eurooppalaisia paralleeleja.
    Hitlerin ja Stalinin kaltaisten persoonien valtava vaikutus maailmanhistoriaan on paras todiste siitä, että näiden henkilöiden hellimät maailmankatsomukset – joiden mukaan historia on johdonmukaista ja ennustettavaa rotujen tai yhteiskuntaluokkien taistelua – ovat virheellisiä.
    Yksittäisellä ihmisellä on neurooseistaan tai sosiaalisesta rajoittuneisuudestaan huolimatta kyky äärettömän suureen pahaan. Siksi hänen vastuutaan ei voi piilottaa aikakausien eikä ideologioiden taakse. Juuri tässä on Hitlerin elämän velvoittava merkitys kenelle hyvänsä.
    Mutta mikä lopultakin on historian oikeamielinen tuomio Hitlerille, ihmiselle, joka sosiaalisten konventioiden mukaan kuuluu kuvata demoniksi niin kuin Jeesus kuuluu kuvata enkeliksi?
    Sanoisin näin: jokainen, joka lukee Hitlerin tarinan lapsuudesta saakka, voi vakuuttua siitä, että Hitler ei ollut mikään Jumalan ruoska vaan ihminen. On varmasti oikeudenmukainen paradoksi, että hänen kestävin saavutuksensa näyttäisi tänä päivänä olevan entistä selvempi ja kansainvälisesti kodifioitu käsitys yksityisen ihmisen oikeuksista.

Ian Kershaw: Hitler 1889-1936: Hubris. Allen Lane The Penguin Press, 1998.
Ian Kershaw: Hitler 1936-1945: Nemesis. Allen Lane The Penguin Press, 2000.

Janne Saarikivi
Kuva: Liisa Karttunen