Monelle sukupolveni edustajalle, 1970-luvulla syntyneelle suomalaiselle, oman kirjallisen maun muotoutumisen alku osui aikaan, jolloin useimmin televisiossa nähty kirjailija ei ollut Jari Tervo tai Kata Kärkkäinen vaan Paavo Haavikko.
Muistan, kuinka Haavikon intellektuellitoiminta laman ja porvarihallituksen vuosina teki minuun vaikutuksen lukiolaisena. Sama mies, joka kirjoitti Kun vielä lumisade muistuttaa sinua jostain / mitä et oikein muista, et uskalla kysyä, ilmoitti rauhallisesti Suomen olevan pian raunioina. Väitteensä Haavikko perusteli listalla hallituksen talouspoliittisia virheitä, mikä erotti hänet muista Iiro Viinasta vastustaneista runoilijoista.
Julkisuus antoi näyttävästi tilaa tiiviitä virkkeitä asiain huonoudesta tiputtelevalle partasuulle. Lehtijutuissa ja niiden kuvituksissa esiintyi eräs klassisen intellektuellin tyyppi: omapäinen, yksinäinen, oman linjansa ja mielipiteensä luova.
Haavikon julkista kuvaa leimaavat erillisyys ja yksinäisyys, olivat ne sitten ylivertaisuutta tai sivullisuutta (minä kallistuin yleensä ensimmäisen vaihtoehtoon), syntyivät olennaisesti siitä, ettei juuri kukaan analysoinut tai asiallisesti kritisoinut Haavikon sanomisia.
Häntä kyllä kommentoitiin, siteerattiin ja hämmästeltiin, mutta aina hyvin ulkokohtaisesti. Samalla tavalla on suhtauduttu myös Haavikon kaunokirjallisiin teoksiin, joita, kuten usein jaksetaan mainita, on tutkittu hyvin vähän. Silti ketään toista elävää suomalaista ei ole voinut yhtä hyväksytysti kutsua ”suureksi”, vaikka julkilausutut perustelut tälle suuruudelle ovat olleet vähissä.
”Haavikon arvostus on rituaalimaista ja sisällyksetöntä”, kirjoitti Esa Saarinen vuonna 1988. ”Haavikko on suunnattomasti suurempi kuin yleensä ajatellaan – ja eri syistä kuin miksi ajatellaan, että hän on suuri”, Saarinen jatkoi, mutta hänkään ei koskaan paljastanut Haavikon suuruuden todellisia syitä.
Tätä sisällyksettömyyttä saapuvat paikkaamaan Markku Eskelinen ja Raine Koskimaa kirjallaan Haavikko 2001 (wsoy). Kirjassa käydään läpi Haavikon proosatuotantoa esikoisromaanista Yksityisiä asioita (1965) aina lamakuvaukseen Pahin ja paras (1995).
Valinta on oivallinen, sillä vaikka Haavikko on saanut eniten mainetta lyyrikkona, hänen romaaninsa ja tunnustusteoksensa kytkeytyvät läheisemmin tunnistettavaan suomalaiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan.
Proosa kestää aikaa usein paremmin kuin runous. Pidän hyvin mahdollisena, että 35 vuoden päästä Synnyinmaa ja Talvipalatsi vaikuttavat meistä yhtä kaukaisilta kuin jotkin 1900-luvun alun loppusoinnutetut runot tänään, kun taas Fleurin koulusyksystä ja Lumettomasta ajasta siilautuu vuosien lävitse aina jokin kulma, johon lukija voi tarttua.
Myös Eskelinen ja Koskimaa valittelevat Haavikko-ymmärryksen heikkoutta, ”projektiivista sensuuria, joka omalta osaltaan pyrkii tekemään Haavikosta sekä kirjailijana että henkilönä vaikean ja hankalan, näihin ominaisuuksiinsa eristettävän kultti- ja suurmieshahmon, joiden ajan sanotaan toisaalta jo olevan ohi”.
Vaikeus lieneekin useimmin mainittu Haavikon tekstien ominaisuus. Se on karkottanut helppouden ja nautinnollisuuden virheellisesti toisiinsa sekoittavia tavallisia lukijoita, mutta ei kuitenkaan ole houkutellut älykkäitä kommentaattoreita.
Haavikko 2001 ei ole varsinaisesti kovaa kirjallisuudentutkimusta vaan rentoa ja polemisoivaa esseistiikkaa. Suomessa kirjallisuusessee on pitkään ollut arvovaltaisten jaarittelijoiden käsissä, ja Haavikko-opuksessa viehättääkin sen notkea aggressiivisuus.
Eskelinen ja Koskimaa edustavat sukupolvea, joka osaa suhtautua luontevasti teoreettisesti sofistikoituneisiin kirjallisuuskäsityksiin, jotka ovat hitaasti rantautuneet Suomeen. Mutta valitettavasti he käyttävät tietämystään kaikkeen muuhun kuin uusiin ja jännittäviin Haavikko-tulkintoihin.
Vuoden 1918 tapahtumista kertova romaani Yksityisiä asioita saa osakseen tyylikkäästi kirjoitetun, hyvin yksityiskohtaisen juonireferaatin, johon on siroteltu pieniä huomiota kirjan henkilöistä.
Kiinnostavimpaan kysymykseen eli siihen, mitä Haavikko näiden aikojen tapahtumista ajattelee, vastataan siteeraamalla kirjan kertojaa ja toteamalla sitten: ”[t]ässäkin on niin paljon kannanottoa vuoden 1918 tapahtumiin sitä etsiville, että tulee melkein väkisin miettineeksi onko Haavikon 60-luvun radikalismiin liittyvä kitka tai trauma seurausta sen ajan suomalaisälymystön lukutaidottomuudesta. Ja tietysti sitä kuinka laajaa ja syvää tuo lukutaidottomuus oli ja on nyt ties kuinka monennessa polvessa”.
Mikä edellisestä virkkeestä tietenkin puuttuu, on näkemys tuon kannanoton sisällöstä. Siteeratut kohdat ovat yhtä vaikeita ja monimielisiä kuin muukin kirjan kerronta, emmekä koskaan saa kuulla Eskelisen ja Koskimaan näkemystä siitä, mitä Yksityisissä asioissa sen kuvaamien tapahtumien ajankohdasta lopulta ajatellaan.
Sen sijaan Haavikon kantaaottavuuden toteamisesta siirrytään hyvin nopeasti arvostelemaan 60-lukulaisia ja suomalaista kulttuuria. Lukutaidottomuudesta ei kuitenkaan kannattaisi puhua juuri siinä kohdassa, jossa kieltäytyy laittamasta omaa lukutaitoaan peliin.
Näitä täkyjä ja heittoja kirjassa riittää. Onneksi ne ovat yleensä terhakkaampina ja perustellumpina kuin edellä siteerattu kohta. Minua ilahduttivat myös monet vitsikkäät viittaukset filosofiaan ja kirjallisuusteoriaan.
Paikoin Haavikko 2001 on rasittava kirja. Lukijaa viihdytetään esimerkiksi tällaisella analyysinpoikasella Yksityisissä asioissa esiintyvästä päähenkilön vaimon valokuvasta: ”Valokuva on veljen melkein salaa ottama eikä ehkä ole merkityksetöntä sekään, että vaimon etunimi on Sisko”.
Ei ehkä ole merkityksetöntä? Vastaus ja perustelut kiitos.
Välillä Eskelinen ja Koskimaa tulevat kakistaneeksi jotain kiinnostavaakin Haavikon proosasta, kuten että ”monissa hänen teksteissään henkilöt joutuvat suhteellisen vähin voimavaroin osallisiksi kilpailevien ja vähintään osin yhteismitattomien paradigmojen välisiin kamppailuihin, kiistoihin, riitoihin tai suoranaiseen sotaan”.
Havainto on oikea, mutta sitä ei kuitenkaan seuraa esimerkiksi analyysi siitä, millaisia strategioita henkilöt käyttävät tai millaista dialogia he käyvät paradigmojen edustajien kanssa.
Eikä havaintoa myöskään tarkastella siitä näkökulmasta, että Haavikon kirjojen henkilöt tai äänet yrittävät luoda itselleen identiteetin ja saavuttaa jotain sijoittamalla itsensä kilpailevien paradigmojen ulkopuolelle
Tai että Haavikon kirjojen henkilöt yrittävät puhua jostain uudesta ja täysin omasta pisteestä.
Eikö tämä ollut Haavikon tai Haavikkoa paljon kiinnostaneen Urho Kekkosen strategia? Eikö tässä ole osa Haavikon tekstien vangitsevuudesta?
Näin pitkälle Eskelinen ja Koskimaan eivät kertaakaan mene. Syy on heidän potemassaan taudissa, tulkinta-ahdistuksessa. He tuntuvat pelkäävän, että jos Haavikon kirjoista sanoo jotain sisällyksekästä, ne menevät jotenkin rikki, ja kirjallisuudentutkijoista tulee väkivaltarikollisia.
Eskelinen ja Koskimaa esimerkiksi sanovat, etteivät he ”halua käyttää Haavikkoa jonkin valmiin teorian kuvittamiseen, joten [he pyrkivät] tietoisesti kohtuullisempaan lukemiseen ja minimaalisempaan tulkintaan post-teorian hengessä”.
Mutta ”valmiin teorian kuvittaminen” ja ”minimaalinen tulkinta” eivät tietenkään ole ainoita vaihtoehtoja. Kirjallisuudentutkimuksessa pitäisi yrittää esittää kiinnostavia ja radikaaleja (siis ei-minimaalisia) tulkintoja, joissa ei kuviteta valmista teoriaa vaan käytetään sitä kohtuullisesti.
Vaikka kirjallisuusteoreettinen osaaminen paranee Suomessa, se ei näytä vieläkään kääntyvän täällä uusiksi ja kiinnostaviksi tulkinnoiksi kansallisesta kulttuurista. Päinvastoin, kiinnostavien omien pointtien puute yritetään nykyään kääntää teoreettis-filosofiseksi sivistyneisyydeksi.
Tämä on tappava tauti kirjallisuudentutkijoille. Epäilemättä Haavikkoa tutkittaessa yksinkertaistusten vaara on suurempi kuin tavallisesti. Tyyliin: ”Lumeton aika on opportunismin kritiikki.” ”Erään opportunistin iltapäivä -kirjan mukaan maailma on hullu.”
Mutta tällaisia yksinkertaistuksia vastustetaan yksityiskohtaisemmilla tulkinnoilla eikä jatkuvalla varoittelulla liiallisen tulkitsemisen vaaroista kuten Eskelinen ja Koskimaa tekevät.
Haavikko 2001:n pahimpia matalikkoja ovat muutamat Haavikko-sitaatit, jotka on limitetty tutkijoiden kielen sisälle.
Eskelinen ja Koskimaa kirjoittavat Haavikon Kullervosta esimerkiksi näin: ”Kullervo on siis karhu ja kivi, tulee karhuksi ja kiveksi, tulee tuleksi, sellaiseksi kuin on, ihmiseksi ei ainakaan. Lyhyempää tai helpommin avautuvaa synopsista emme hänen tarinastaan osaa antaa.” Ilmaus ”ihmiseksi ei ainakaan” on peräisin Haavikon kirjasta Ihmisen ääni.
Tämä voisi olla, ja onkin, pari kertaa hauskaa, mutta tässä kohdassa Kullervon ja Ihmisen äänen yhteys jää tyystin analysoimatta. Nyt kohta vain symboloi kirjoittajien hampaattomuutta, heidän kykenemättömyyttään ottaa Haavikko pihteihin, kääntää ympäri ja tehdä johtopäätöksiä.
Eskelinen ja Koskimaa ovat roolipelaajia Haavikko-maassa vailla omaa otetta ja näkemystä. ”Emme ole etukäteen päättäneet mitä Haavikko on, tekee tai edustaa”, he kirjoittavat kirjan esipuheessa.
En ole koskaan ymmärtänyt, miksi jotkut tutkijat julistavat tätä teostensa alussa, mutta Haavikko 2001 -kirjassa tällainen ilmoitus on sikäli turha, etteivät sen tekijät ikinä päätä, mitä Haavikko on, tekee tai edustaa. Ehkäpä tulkitsemista pelkäävät postmodernit kirjallisuuskriitikot eivät loppujen lopuksi eroa kovin paljoa perinteisistä humanistiesseisteistä.
Todella hyvät Haavikko-tekstit jäävät siis vieläkin puuttumaan. Sillä välin Haavikko 2001 on paras saatavilla oleva korvike. Kotimaista kirjallisuutta käsitteleväksi esseistiikaksi se on huippuluokkaa, mutta kilpailu ei ole ollut kovin kovaa.
Kirjan päättävässä haastattelussa Haavikko kertoo kirjoittaneensa uuden esipuheen Murtuvan keskiluokan uuteen painokseen ja käyttäneensä siinä ”sellaista helpompaa logiikkaa tai avarampaa, koska minusta nyt on sellainen aika että ei tarvita enää niin hirvittävän tiukkaa muotoa”.
Avarampi logiikka on näkynyt Haavikon kirjoituksissa jo jonkin aikaa, riemastuttavimmillaan historiateoksessa Suuri keinottelu (1997).
Kenties uudet, helpommin avautuvat ja suorapuheisemmat teokset houkuttelevat pois peloteltuja lukijoita, auttavat varhaisten tekstien lukemisessa ja tuovat Haavikon pylvään päästä suomalaisen kirjallisen ilmaisun keskelle.
Markku Eskelinen ja Raine Koskimaa: Haavikko 2001. WSOY, 131 mk.
Kyösti Niemelä
Kuva: WSOY
