Aivotutkimus on edennyt melkoisesti siitä, kun Paavo Haavikko kirjoitti runonsa 1958. Nyt tiedetään, missä kohdin aivoja puhe syntyy ja millainen on silmien ja aivojen yhteys. Runoa ei silti tarvitse hylätä tarpeettomana: jos silmät todella ovat sielun peili, kuten kerrotaan, aivotutkijat eivät osaa vastata kysymyksistä jälkimmäiseen.
Mutta on niitäkin, jotka uskovat sen mahdolliseksi.
Mielisairauksien neurologian tutkijana tunnettu Antonio Damasio on yksi heistä. Hän uskoo, että vanha kahtiajako mieli-ruumis voidaan pian unohtaa, sillä lähivuosikymmeninä aivotutkijat pystyvät selittämään ihmisen mielen ja minuuden biologisesti.
Kirjassaan The Feeling of What Happens Damasio kuvailee luonnontieteen termein, miten tunne – illuusio? – itsestä ja minuudesta syntyy. Ainakin itse hän uskoo ymmärtävänsä jo aika hyvin, millaisista biologisista rakennusaineista ”sielu” on tehty. Vaikka hän kai kutsuisi sitä vain tietoisuudeksi.
Mieli on siitä kiusallinen asia tutkittavaksi, että jokainen voi olla tietoinen vain omastaan. Mikään (ainakaan tieteen kaanoniin hyväksytty) kuvantamismenetelmä ei tavoita tätä tutkimuskohdetta. Ainoastaan biologia voidaan nähdä ja todentaa, loppu on kuviteltava.
Niinpä Damasion tekstiä lukiessa tunne on sama kuin rippileirillä Raamattu kourassa: sitä joko uskoo tai ei.
Tieteen totuudet ovat 43 vuodessa muuttuneet, mutta Haavikon runon viisaus ei ole himmentynyt yhtään.
Puhe virtaa virtaavassa maailmassa,
puhe virtaa virtaavassa maailmassa
ja sinun täytyy itse tietää miltei kaikki.
Sanna Sommers
