11. toukokuuta 2001
Teksti:

Yhtenä päivänä sain käsiini tuoreehkon tutkimuksen, jossa todettiin, että päiväkoti-ikäisten lasten sosiaaliset taidot ovat romahtaneet hälyttävästi. Äimistyin. Näidenkö kakaroiden, jotka osaavat soittaa kolmea instrumenttia, surffata netissä ja tilata päivällisen ranskaksi saman ikäisenä kuin minä juoksin takapihalla piilosilla ilman kenkiä.
    Samalla viikolla sain postissa minulle vuosi sitten lähetetyn kortin. Se oli tavallinen turistipostikortti, eikä sisältökään ollut kummoinen.
    Ihanaa, että vielä jokin asia tässä maailmassa toimii epätäsmällisesti. Kortti sai minut nimittäin tarttumaan puhelimeen ja soittamaan ystävälle, jonka olin tavannut viimeksi kesällä.
    Myöhästyneen postikortin johdosta vietimme yhden iltapäivän laadutonta aikaa. Sellaista vietän yleensä ystävieni kanssa pysyäkseni työkykyisenä ja järjissäni.
     Minun ja ystäväni älykkäät keskustelut ovat kuihtuneet jo ajat sitten. Kukapa koko ajan jaksaisi olla älykäs. Makumme tv-ohjelmien suhteen on ollut aina täysin erilainen. Niistäkään emme puhu. Yhteisiä liikuntaharrastuksia olemme yrittäneet, mutta ne jäävät melkein aina.
    Mitä me sitten teemme? Me hörötämme, juttelemme niitä näitä. Välillä nauramme ja sitten taas kiljumme toisillemme.
     Hyvän kaverin tai kaveriporukan kanssa oleminen on kuin pitkä leikki, jossa ei sinänsä ole mitään tuloksellista, tuottavaa tai järkevää. Keskustelut alkavat ja päättyvät omia aikojaan, eikä kukaan ole oikeassa tai väärässä. Silti puhe on äärimmäisen intensiivistä. Ja puhuessaan nauraa niin vilpittömästi, ettei edes tiedä, mille nauraa.
    Säälin niitä lapsia, jotka ajetaan jo esikouluiässä suorittavan harrastamisen pakottavaan ikeeseen. Heille on opetettu kaikki niin tehokkaasti, että he eivät ole itse ehtineet oppia mitään. Se näkyy ihmissuhteissa, jotka jokainen voi oppia vain omassa aikataulussaan, ilman suorittamisen velvollisuutta. Tehden maksimaalisen määrän virheitä.

Anna-Kaisa Pitkänen