12. huhtikuuta 2001
Teksti:

Näin unta: vammaiset oli laitettu maanpuolustuskurssille. Koulutusohjelmassa oli ilmakivääriammuntaa ja strategian opetusta. Onneksi heräsin.
     Aamun lehdessä mainostettiin puolustusvoimia työpaikkana. Oikein. Työ jolla on tarkoitus, luki mainoksessa. Naulan kantaan. Missään muualla kuin armeijassa ei ollakaan niin tarkoituksenmukaisia, että pidetään kiirettä jotta päästäisiin odottamaan tai puhutellaan jotta saataisiin lupa puhutella.
    Jostain syystä epätarkoituksenmukainen lökäpöksynuoriso ei osaa enää arvostaa työtä isänmaan hyväksi, vaikka kyseessä on tiettävästi ainoa ammatti, jossa pitää muuttaa huonon palkan perässä minne pomo käskee.
    Jostain toisesta syystä sama saamaton lökäpöksyjoukko kuitenkin rientää suorittamaan vastaavaa työtä ilmaiseksi letit ja kainalosauvat viuhuen. Oikein sekin. Jos armeijassa jotain oppii, niin ainakin esittämään järkeviä perusteluja.
    Väkeen pitää kaikkien mennä koska sinne pitää mennä ja sinne on aina pitänyt mennä, eikö se riitä? Ja kuulinko oikein, onko tässä pöydässä jotain saatanan sivareita mitä häh? Mitäs sitten kun ryssä tulee, mopillako iivana torjutaan? Ei jumalauta, en jumalauta ymmärrä, mutta toisaalta tuollaiset räkänokkaiset liimanhaistelijat eivät armeijassa pärjäisikään, ja sivari pitäisi pidentää vähintään viisivuotiseksi jollei kokonaan kieltää.
     Toisaalta, omapa on häpeänsä. Siviilipalvelushenkilö ei ymmärrä omaa parastaan. Intin käymisestä on huomattavaa hyötyä myöhemmän elämän ja uran kannalta; eräskin ystäväni oppi yhdessätoista kuukaudessa solmimaan solmion.
    Armeijassa oppii verkostoitumaan ja tutustumaan kaikenlaisiin ihmisiin ympäri Suomen. Tupakavereina minullakin oli Lasse Viren, Vesa Vainio, Juhani Merimaa, Jari Tervo, Topi Uosukainen, Väinö Linna, Jaakko Rytsölä ja Karjalaisen Jukka, hiljainen kaveri mutta jumalauta että soitti hyvin kitaraa jo silloin.
    Ja kaveria ei jätetä. Paitsi jos se on niitä onnettomia toheloita jotka eivät osaa edes lapasia laittaa oikeisiin käsiin. Kaiken maailman tumpeloita sitä nykyään armeijaan päästetäänkin.
    Muita armeijassa opittuja siviilielämässä hyödyllisiä taitoja: 1. rivissä oksentaminen 2. aamutoimista suoriutuminen yhden minuutin aikana 3. äänetön käteen vetäminen 4. loma-anomusten väärentäminen (laajennettavissa vaivattomasti kaikkiin virallisiin asiakirjoihin); enkä varmasti olisi nyt tässä, jos minulle ei olisi opetettu lausetta ”vaikka yli lentäisi karvainen vittu suurta sikaria poltellen”.
    Sitä paitsi inttiajat ovat usein elämän parhaita hetkiä reippaan liikunnan, eräelämän ja hyvän toverihengen merkeissä. Harmaiden arjesta jää kerrottavaksi monta mehukasta kaskua niitä innokkaasti odotteleville ystäville.
    Olenko muuten muistanut vielä kertoakaan siitä, kun kerran alikessu ylikessu kookoo iipee iltavapaalta tampuurimajuri tahdissa mars, ja pekkaa tuli että rapsahti, kyllä meitä poikia silloin nauratti.
    Sitä paitsi siviilielämässä useiden sanojen merkitys pääsee helposti hämärtymään. Jos en olisi mennyt sotaväkeen, minullekaan ei ehkä koskaan olisi selvinnyt että isänmaa tarkoittaa armeijaa, venäläinen vihollista, huumori pierua ja siviilipalvelusmies homoa.
     Armeija on kasvaville nuorukaisille niin hyvä ja hyödyllinen laitos että sääliksi käy kaikkia sitä käymättömiä. Parat amerikkalaiset. Eivät koskaan kasva miehiksi pojat Ohion.
     Se minulle ei vielä oikein koskaan ole selvinnyt, miten muualla maailmassa pärjätään, kun kukaan eikä mikään tee pojista miehiä, kun asepalvelus on vapaaehtoinen; mutta toisaalta minulla ei olekaan sotakorkeakoulutusta. Reserviupseerikoulun pääsykokeissa kolmion muotoinen palikka livahti vahingossa pyöreään koloon.
    Kyllä se siihen tyssää. Lepo.