27. huhtikuuta 2001
Teksti:

Bolivia kuuluu Etelä-Amerikan köyhimpiin maihin. Sitä vaivaavat korruptio ja sosiaalinen epätasa-arvoisuus ja se on maailman kolmanneksi suurin kokaiinintuottaja Perun ja Kolumbian jälkeen.
    Köyhyyden keskellä globalisaatio on moniille bolivialaiselle vahva kirosana, sillä kansainvälisen kaupan voitot päätyvät yleensä joko maan rajojen ulkopuolelle tai Bolivian pienelle taloudelliselle eliitille.
    Joskus taloudellisen voiton tavoittelu saa Boliviassa äärimmäisen kyynisiä piirteitä. Viime vuonna maan vesioikeudet aiottiin myydä 40 vuodeksi yhdysvaltalaisen Bechtel Corporationin tytäryhtiölle huolimatta siitä, että suuri osa bolivialaisista kärsii puhtaan juomaveden puutteesta. Kansalle paikoin jopa 400 prosentin hinnakorotukset olivat liikaa. Se nousi kaduille, muutama sai jopa surmansa, ja vesilaki kumottiin.
     Lain kumoaminen oli vain torjuntavoitto, sillä varsinkin maaseutuköyhälistön asema on ollut Boliviassa huono. Maaseudulla asuvilla alkuperäiskansoilla ei ole ihmisoikeuksia. Ympäristö on saastunutta, mikä pakottaa ihmisiä luopumaan perinteisistä elinkeinoistaan.
     Suuri este tiellä parempaan huomiseen on 1980-luvulla alkanut Yhdysvaltojen masinoima kokaiinin vastainen taistelu. Pyrkimykset kokapensaan hävittämiseen nakertavat sitä vähää, mitä Andien alkuperäiskansojen kulttuuri-identiteetistä on enää jäljellä.
    Kukaan ei kiistä kokaiinikaupan aiheuttamia ongelmia, mutta maaseudun pienviljelijöillä ei ole vaihtoehtoja, sillä heidän tuottamiaan hyötykasveja, kuten banaaneja, teetä, kahvia ja riisiä, ei huolita suljetuille maailmanmarkkinoille. Lisäksi Bolivian kehno infrastruktuuri huonontaa maatalouden kannattavuutta.

Köyhyys ei ole Bolivian ainoa murhe. Taloudelliseen ahdinkoon liittyy myös kulttuuri-imperialismi, joka uhkaa Bolivian lisäksi myös muita Andien valtioita. Tilanne on vaikea, mutta kuten viimevuotinen vesiselkkaus osoitti, jotkut bolivialaiset ovat valmiita taisteluun kokemaansa sortoa vastaan. Cochabambalainen ryhmä Willka (’Aurinko’ aymaran kielellä) on valinnut aseekseen taiteen.
     Helmikuussa cochabambalaisen San Franciscon kirkon seinustalla kuhisi, kun kirjaimellisesti värikäs ryhmä willkalaisia kiipeili tikkailla ja hahmotteli maaleilla muuriin omaa näkemystään yhteiskunnasta. Uteliaat ohikulkijat juttelivat kadulla hengailevan taustajoukon kanssa ja katsoivat, kuinka seinään kiinnitettiin Wilkan manifesti.
     ”Pinnallinen länsimaisuus vaikuttaa nyky-yhteiskuntaan, jonka talous, politiikka ja kulttuuriset instituutiot on rakennettu eliitille, ei tavallisen kansan massoille. Ja kuitenkin juuri he joutuvat kantamaan selässään systeemin varjopuolien painon.”
    ”Taide käy vuoropuhelua sen historiallisen hetken kanssa, jossa se syntyy. Vaikka kauneuskäsitys onkin vakiintunut länsimaiseksi, valkoiseksi, todellisuudessa se kuitenkin vaihtelee kulttuurista toiseen. Ja tämä on kulttuurin kaikkein intiimein alue, identiteetin leima. Kulttuuri ei ole eliitin yksityisomaisuutta tai rajoittunut kabinettien neljän seinän sisään. Taidetta kansalle!”
    Willkalaiset pitävät meksikolaisia muralisteja eli seinämaalaajia esikuvanaan, ja taide on heille elävä kulttuurinen testamentti. Yhteiskunnallinen realismi näkyy ryhmän tuskaista taistelua kuvaavissa töissä, joissa myös länsimaisuus ja katolisuus on saanut karmivat kuvansa.
    Eri instituutioiden tehdessä hyvin vähän tai ei mitään puolustaakseen bolivialaisten kulttuurista identiteettiä willkalaiset näkevät velvollisuudekseen tehdä kulttuuriansa tunnetuksi muulle maailmalle.
     Helmikuinen kesäpäivä kirkon seinustalla päättyi kuitenkin poliisilaitoksella. Isä Miguel Brems nosti ryhmäläisiä vastaan syytteen yksityisomaisuuden ja kansallisen muistomerkin loukkaamisesta. Willkalaiset olivat kuitenkin harkinneet kaiken tarkkaan, sillä heidän oli osaltaan tarkoitus kyseenalaistaa juuri katolisen kirkon dominoivaa asemaa Boliviassa.
    Willkalaiset valtasivat mielenilmauksellaan seuraavan päivän lehtien kulttuurisivut. Isä Miguel vaati korvauksia ja muurin maalamista uudestaan valkoiseksi. Pitkistä poliisikuulusteluista ja syytteistä huolimatta nuoret olivat tyytyväisiä. Monet olivat nähneet maalaukset, lukeneet manifestin ja huomanneet, mitä willkalaisilla oli sanottavana.
     Muutama viikko myöhemmin Isä Miguel perui syytteensä, joten willkalaisten taiteen yhteiskunnan varjot esiin tuova aurinko paistaa ohikulkijoille San Franciscon kirkon seinässä edelleen.

Pauliina Sillanpää
Kuva: Petteri Tikkanen