12. huhtikuuta 2001
Teksti:

Maaliskuussa helsinkiläisillä oli mahdollisuus käydä kokemassa hiljaista ja meditatiivista tunnelmaa, kun Rakennustaiteen museossa oli näytteillä Werner Blaserin (1924) valokuvia Ludwig Mies van der Rohen (1886-1969) arkkitehtuurista.
    Äärimmäisen kauniissa West is East is West -näyttelyssä Blaserin valokuvat oli ryhmitelty pareittain. Toinen puoli esitti Mies van der Rohen modernismia ja toinen aasialaista perinnearkkitehtuuria, jolla oli suuri vaikutus Mies van der Roheen, vaikkei hän koskaan käynytkään Kauko-Idässä.
    Blaserin valokuvat ovat oiva metafora modernismin problematiikasta. Arkkitehtuuri niissä on omalakista, eikä sillä ole mitään tekemistä elämän tai ihmisten kanssa. Kaunis rakennus on parhaimmillaan abstrahoituna ja tyhjänä tilana, jota voidaan ihailla arkkitehtuurilehtien sivuilla.
    Tämä kuvaustapa alleviivaa modernismin uskoa itseensä. Pelkkä arkkitehtuuri riittää, eikä sillä tarvitse olla mitään suhdetta ympäristöön tai ihmisten toiveisiin.
    Tässä mielessä Mies van der Rohen arkkitehtuuri tarjoaa hyvän mahdollisuuden ymmärtää modernismin syvintä olemusta.

Mies van der rohen elämää voi pitää sankaritarinana siitä, miten modernistisen arkkitehdin nerous palkitaan. Hän aloitti arkkitehdin uransa kivenhakkaajana ja kipsikoristeiden suunnittelijana. Tämän jälkeen hän suunnitteli huonekaluja vuosina 1905-1912.
    Uransa alkuvuosina Mies van der Rohe oli erittäin kiinnostunut uusklassismista. Hänen suunnittelufilosofiaansa leimasi Hegel-sävytteinen ajatus siitä, että ”arkkitehtuuri on ajan tahto tilallisin käsittein ilmaistuna”. Teknologia oli Miesille ajan tahtoa, ja sen täytyi näkyä arkkitehtuurissa.
    Uusklassismin ihanteiden ja erityisesti romantiikkaa ja klassismia edustaneen Karl Friedrich Schinkelin (1741-1841) arkkitehtuurin lisäksi Miesin ilmaisun perusteina voidaan pitää selkeää rakennetta, huolellista detaljien työstöä ja artikulointia sekä elegantteja mittasuhteita.
    Nämä periaatteet näkyvät erittäin selkeästi esimerkiksi Saksan paviljongissa, jonka Mies suunnitteli vuoden 1929 Barcelonan maailmannäyttelyyn. Paviljongin tuolit vaikuttavat tehdasvalmisteisilta, mutta todellisuudessa ne vaativat runsaasti käsityötä saavuttaakseen viimeistellyn tehdaseleganssinsa.
    Miesin suunnittelun kulmakiveksi muodostui jo 1920-luvulla pyrkimys luoda sellaisia sisätiloja, joiden monimuotoisuus perustuu vapaaseen ja avoimeen tilankäsittelyyn. Kiinteiden väliseinärakenteiden poistaminen oli hänen ratkaisunsa siihen, miten tehdä sisätiloista helpommin muunneltavia.
    Hänen tunnetuimpia, tosin toteutumattomia, 1930-luvun suunnitelmiaan oli Berliinin Reichsbankin rakennus, jonka lasinen yhdistelmä klassismia ja rationalismia miellytti niin konservatiiveja kuin avantgardisteja.
    Toteutuneista rakennuksista merkittävimpiin kuuluu Tugendhat-talo Brnossa (1928-30), joka pyrki siirtämään Barcelonan paviljongin ratkaisuja yksityistaloon. Näitä elementtejä olivat vapaasti virtaava tilaratkaisu, metallipylväät, lasin runsas käyttö ja aistikas materiaalimaailma.
     Paettuaan natseja Yhdysvaltoihin 1938 Mies van der Rohe valittiin seuraavana vuonna Illinois Institute of Technologyn arkkitehtuuriosaston johtajaksi, missä tehtävässä hän toimi aina vuoteen 1959. Tämän lisäksi hänellä oli oma arkkitehtuuritoimisto. Yhdysvaltojen kauden pääteoksia ovat Farnsworth House (1946-51), Lake Shore Drive Apartments Chicagossa (1949-51), Seagream Building New Yorkissa (1954-58), One Charles Center Baltimoressa (1960-63) ja Berliinin kansallisgalleria (1962-67).

Kolumnien eli suorakaiteen muotoisten seinämien varaan rakennettu Farnsworth House on Miesin arkkitehtuuria eleganteimmillaan.Talo on epäsymmetrinen, ja sen ylellisyys syntyy niukkuudesta ja äärimmäisestä viimeistelystä.
    Se muistuttaa Shinto-temppeliä, joka muodostaa lähes täyden ykseyden rakennuksen sisätilan ja sen ympäristön välillä. Kauneuden kääntöpuolena voidaan pitää sitä, että talon rakennuttaja vaati Miesiltä korvauksia, koska rakennuksen ylläpito tuli aivan liian kalliiksi.
    Lake Shoren Driven tornitalot ovat puolestaan esimerkki siitä, miten maalari Kasimir Malevitsin suprematismi säilyi Miesin tuotannon eräänä keskeisenä vaikuttajana. Uljaina ja täydellisen harkittuina symmetriassaan kaksoistalot muodostavat abstraktin sommitelman.
    Talot havainnollistavat sitä toivon ja tulevaisuudenuskon ilmapiiriä, joka vallitsi toisen maailmansodan jälkeen vastareaktiona sodan hävitykselle. Tuolloin mikään suunnitelma ei voinut olla liian mielikuvituksellinen tai symboloida ylikorostetusti teknologian kehitystä.
    Mies van der Rohen arkkitehtuuria on arvosteltu monin tavoin. Arkkitehtuurikriitikko Lewis Mumfordin mukaan Miesin arkkitehtoniset periaatteet eivät ole toteutuneet, sillä ”ne ovat olemassa vain platonilaisessa mielikuvitusmaailmassa ja ovat muuten kääntäneet selkänsä realiteeteille”. Mumfordista Miesin rakennukset ovat kauniita mutta epäkäytännöllisiä, siis pelkkää taidetta.
    Hyvä esimerkki tästä on Barcelonan maailmannäyttelyn paviljonki. Se on modernistisen arkkitehtuurin kirkkaimpia ikoneita, mutta rakennuksena se ei ole mitenkään erityisen toimiva.
    Miesin arkkitehtuurin viehätys onkin sen puhdaslinjaisuudessa. Kaikki on harkittua ja varmasti suunniteltua, ja hänen suunnittelemiaan rakennuksia voidaan pitää eräänlaisena kuvakirjana modernismin kauneudesta. Niiden arvo esteettisinä kommentteina ja kulttuurihistoriallisina muistomerkkeinä on olennaisempaa kuin niiden toimivuus tai käyttökelpoisuus.

Juha-Heikki Tihinen
Kuva: Werner Blaser