12. huhtikuuta 2001
Teksti:

Normaalisti sujahdan luennolle portaita ylös yliopiston päärakennuksen neljänteen kerrokseen. Nyt se on mahdotonta. Olen pyörätuolissa ensimmäistä kertaa, ja luennolle pääseminen päärakennuksen uuden puolen yläkertaan vie parin minuutin sijasta parikymmentä minuuttia.
    Kestää kymmenen minuuttia, kun nousen hissiin. Kärsimätön joukko muita luennolle menijöitä odottaa takanani. On niin ahdasta, että pelkään vahingossa tönäiseväni jotakuta.
    Kaikkein työläintä on kuitenkin hissistä ulospääsy. Lopulta nuori nainen tulee auttamaan ja huolehtii, että pääsen turvallisesti ulos. Kiitokseksi meinaan murskata hänen sormensa hissin ovenkarmien ja pyörätuolin väliin.
    Taidehistorian laitokselle vanhan puolen ylimpään kerrokseen en viitsi edes yrittää, sillä ainoa keino päästä luentosaliin on pyytä joku kantamaan minut ja tuoli ylös. Hennoista opiskelijatytöistä tuskin olisi siihen, ja sylivauvaksi heittäytyminen tuntuisi muutenkin aika nololta.

Yliopisto-opintojen keskeyttäminen vammautumisen jälkeen ei ole menneen maailman ilmiö, tietää Vaasan yliopistossa viestinnän opinnot tänä syksynä aloittanut Eeva Simons. Hän luopui kulttuuriantropologian ja uskontotieteen opinnoista Helsingin yliopistossa pari vuotta sitten. Yliopisto-opintojen välissä hän suoritti tutkinnon Liikemiesten kauppaopistossa.
    ”Merkittävä syy opintojen keskeytymiseen Helsingissä oli se, että arkipäivän liikkuminen oli usein vaikeaa ja joskus mahdotonta”, Simons kertoo. Opintojensa alkuvaiheessa selkäydinvammautuneesta Simonsista autolla ja pyörätuolilla liikkuminen yliopistokampuksella oli hankalaa ja pelottavaa.
    ”Ongelmat alkoivat jo parkkipaikan saamisesta. Vammaispaikkoja oli liian vähän, ja aikaa kului kohtuuttoman kauan niiden etsintään. Yleensä paikat olivat vielä aivan muiden kuin vammaisten käytössä.
    ”Parkkipaikan löydettyään Eeva joutui taiteilemaan liian jyrkkiin portaisiin asetetuilla luiskilla ja kärsi monista muistakin liikkumisongelmista.
    Varsinkin yliopiston keskustakampus on monelle vammaiselle vaaran paikka, kertoo pyörätuolilla yliopistolla liikkuva Elisa Pelkonen.
    ”Päärakennus ja kielikeskus ovat paikkoja, joissa on liian jyrkkiä portaita, eikä hissejä ole suunniteltu oikein.
    ”Kasvatustieteen opintonsa pitkän tauon jälkeen aloittanut Elisa pitää yliopistoa muuhun yhteiskuntaan verrattuna uneliaana paikkana vammaisasioissa.
    ”Moni nuori opiskelija saattaa keskeyttää opinnot kuten minä aikanani siksi, ettei jaksa liikkua kampuksella omin tai edes avustajan voimin”, Pelkonen kertoo.
     Syntymästään pyörätuolivammaisen Elisan ensimmäiset opinnot kasvatustieteellisessä keskeytyivät 1980-luvun alussa, kun innokas parikymppinen opiskelija totesi, että liikkuminen yliopistolla oli liian raskasta.
    ”Fabianinkatu 23:n ylempien kerrosten luentosaleihin kaverit joutuivat yleensä kantamaan minut. Luennoilla istuin yksinäni syrjässä, koska en mahtunut penkkiriveihin, joissa muut istuivat.”
    ”Tuntuu, että ihmisten asenne on monesti sellainen, että kun vammaisia on vain 0,5 prosenttia opiskelijoista, ei heidän hyväkseen tarvitse nähdä ylimääräistä vaivaa. Esimerkiksi se, että Uudelle ylioppilastalolle pyörätuolilla liikkuvilla ei ole asiaa, on mielestäni lähes ihmisoikeusloukkaus. Mitähän mahdettaisiin ajatella, jos talon seinässä lukisi ’ei tummaihoisille’?” Susanna Haapala miettii.
    Vammaisten minäkuvasta yliopistoyhteisössä sosiaalipsykologian gradunsa tehnyt Haapala halvaantui toispuoleisesti opintojensa aikana, joten hänellä on henkilökohtaista kokemusta sekä tavallisesti liikkuvan että vammautuneen opiskelijan arjesta yliopistolla.
    ”Vamma tuntui aluksi vaikeuttavan opintoja kovasti. Arkipäivän yksinkertaisimmatkin asiat oli mietittävä uudelleen. Luento- ja tenttijärjestelyiden pienimmätkin yksityiskohdat piti tarkistaa, ennakoida ja sopia mahdollisimman tarkkaan.
    ”Suurin yllätys Haapalalle oli se, että laitoksen ja tilanteen mukaan vammainen saattoi saada hyvinkin erilaista kohtelua. Myös gradua varten haastatellut vammaisopiskelijat kertoivat samaa.
    ”Tuntuu, että vammainen on yliopistolla kulloinkin eteen sattuvien ihmisten asenteiden armoilla. Joillakin laitoksilla vammaisiin suhtaudutaan todella hyvin, toisilla heitä juostaan karkuun. Näin ei saisi olla, vaan pitäisi olla jonkinlaiset yleiset säännöt sille, miten vammaiset on huomioitava.

”Helsingin yliopiston vammaisasioista vastaava suunnittelija Liisa Laitinen sanoo, että yliopisto pyrkii vastamaan mahdollisimman yksilöllisesti vammaisten tarpeisiin, sillä mitään yleisiä ja kaikille sopivia ratkaisuja ei ole.
    ”Se, että vammaisille järjestetään erityispalveluita, omia tiloja ja apuvälineitä liikkumiseen, on vammaisten oman aktiivisuuden varassa. Mistään papereista emme näe, että uusi opiskelija on vammainen, joten hänen tulisi aina ilmoittaa omista erityistarpeistaan ja toiveistaan.
    ”Kaikilla nämä ovat yksilöllisiä, eikä ole olemassa vain yhden lajin vammaisia, Laitinen muistuttaa.
    Laitisen mukaan erikoisjärjestelyjä vammaisia varten voidaan yliopistossa tehdä hyvin paljon. Tenttejä voidaan järjestää erillisissä tiloissa, tietokoneen käyttö on mahdollista tenteissä ja liikuntamahdollisuuksia voidaan parantaa monilla erityisjärjestelyillä.
    Tällä hetkellä jonkinasteisesti vammaisia opiskelijoita yliopistolla on Laitisen arvion mukaan parisen sataa.
    Laitinen on erityisen pahoillaan siitä, ettei melko vastikään remontoitu päärakennuksen uusi puoli ole täysin helppokulkuinen.
    ”Päärakennuksen remontteja suunniteltaessa todettiin, että Engelin arkkitehtuuriin olisi ollut hyvin vaikea sovittaa kaikkia tarvittavia vammaisratkaisuja”, kertoo yliarkkitehti Eija Vuori yliopiston tekniseltä osastolta.
    Invalidiliiton suunnittelija, arkkitehti Maija Könkkölä on kuitenkin toista mieltä.
    ”Tuomiokirkko, Säätytalo, Eduskuntatalo ja Kansallismuseo on pystytty suunnittelemaan vanhaa arkkitehtuuria kunnioittavasti vammaisystävällisiksi. Uskoisin, että nykyisellä tietämyksellä myös yliopiston vanhasta päärakennuksesta saisi vammaisia paremmin palvelevan paikan.
    ”Könkkölän mielestä vammaisia huomioivat ratkaisut kuuluisivat erityisesti yliopiston kaltaiseen laitokseen. ”Korkeakoulutus on hyvin tärkeää vammaisille, joille lukuammatit ovat usein luontevia vaihtoehtoja.
    ”Könkkölä uskoo, että arkkitehtoniset ratkaisut sanelee usein raha. Ainakaan esteettisillä arvoilla vammaisystävällisen rakentamisen puutetta ei voi perustella.
    ”Eihän päärakennus ole tilana entisensä muutenkaan, vaan se koostuu eri aikakausien kerrostumista”, hän perustelee.
    Kaikki ei kuitenkaan yliopistolla ole huonosti. Hyvää vammaisarkkitehtuuria on suunnittelija Liisa Laitisen mukaan keskustakampuksella ainakin Porthaniassa, jonka hissejä kiitellään. Myös uudet kampukset Kumpula ja Viikki ovat vammaisystävällisiä.
    ”Ne ovat uudemman suunnittelun tulosta, ja arkkitehdit ovat ottaneet vammaisten erityistarpeet hyvin huomioon nykyisten rakentamissäännösten mukaisesti ”, Laitinen sanoo.

Anna-Kaisa Pitknen
Kuva: Tiina Palomäki