27. huhtikuuta 2001
Teksti:

Tapiolassa galleria Otson alakerrassa esitetään venäläisiä videoita. Yhdellä niistä nuori mies maalaa klassista kipsiveistosta, mutta anatomisen tutkielman sijasta kankaalle syntyy punainen neliö. Paikalle tulee opettaja, joka raivoissaan ryhtyy piiskaamaan opiskelijaparan paljaita pakaroita. Taiteilija palaa ruotuun ja alkaa kiltisti hahmotella kipsimallia hiilellä.
    Hämmennyn: mitä tämä oikein on? Kitketäänkö venäläisistä taiteilijoista formalismin sairautta kuin Stalinin aikaan konsanaan? Sosialistisen realismin sijasta parannuskeinoksi on vain valittu klassisuus.
    Otso-gallerian Neljä vuodenaikaa -näyttely esittelee kymmenkunta pietarilaista nykytaiteilijaa. Yksi heistä on elokuvassa piiskaa heiluttava Timur Novikov, pietarilainen taiteilija ja kulttuurivaikuttaja. Hänen perustamansa Uuden taiteen akatemia on käynyt taisteluun ”modernismin barbariaa” vastaan.
    Ihanteena Pietarin uusakateemikoilla on klassinen taide. Sosialistisen realismin päähenkilön, positiivisen sankarin, tilalle on tullut klassinen vartalo. Esimerkiksi Viktoria Uhalovan valokuvissa alaston poika poseeraa taustanaan Sikstiiniläiskappelin freskot.
    Uusakateemisuus on kuitenkin vain yksi virtaus Pietarin taidekentässä. Historia on Pietarissa ja pietarilaisessa taiteessa aina läsnä. Olga Korsunova käyttää kollaaseissaan valokuvia 1930-luvulta. Onnelliset sukukuvat koskettavat ja kuvien taustana olevat tapetit ja lehtileikkeet luovat epookkia, mutta kuvat eivät silti ole enempää kuin sukukuvia. Niistä puuttuu jokin, mikä tekisi niistä ”taidetta” ja muutakin kuin yhden suvun intiimejä muistoja.
    Myös Vadim Voinov käyttää kollaaseissaan historiallisia Pietarin symboleja: Vaskiratsastajaa ja Neva-savukeaskia. Vanhoissa kuluneissa esineissä on oma charminsa, mutta Pietaria tuntemattomalle teosten kirjalliset viitteet eivät välttämättä avaudu.
    Ehkä venäläistä taidetta ymmärtääkseen on unohdettava ne tavat, joilla katsoo länsimaista nykytaidetta, ja hylättävä kontekstit, joihin teokset on tottunut sijoittamaan. Mutta venäläistä taidetta katsoessa väliin hyppäävät väistämättä toisenlaiset ennakkoluulot ja post-alkuiset termit: miten tämä teos heijastelee postsosialismia, postmodernia arvotyhjiötä, undergroundia, formalismia? Ehkä tätä taidetta voisi ymmärtää heittäytymällä runolliseksi, ajattelemalla Pietaria.
    Pidinkin eniten näyttelyn ainoista maalauksista: Kerim Ragimovin fotorealistisesta, värimaailmaltaan oudosta sarjasta, joka esittää Pietarin metroasemia. Maalaukset ovat rajaukseltaan valokuvamaisia hetkiä, välähdyksiä siitä tunteesta, jonka Pietari herättää. Niissä on ihmisiä, kioskeja ja leveän Nevskin tunnelmaa – sitä Pietaria, jonka minä tunnen.

Katja Matikainen

Neljä vuodenaikaa – venäläistä nykytaidetta Pietarin seudulta Galleria Otsossa Espoossa 27.5. saakka.