12. huhtikuuta 2001
Teksti:

Mitä on modernismi? Ateneumin kevään suurnäyttely Pinta ja syvyys vastaa tähän kysymykseen esittelemällä laajan valikoiman suomalaista maalaustaidetta vuosilta 1890-1920.
    Modernismin määrittely on vaikeaa, sillä se koostuu lukuisista erilaisista ismeistä, joilla on vähän yhteistä keskenään. Mutta yritys hahmottaa modernismin historiaa antaa mahdollisuuden ymmärtää, miten esimerkiksi täysin abstraktin maalauksen juuret ovat vanhahtavalta tuntuvassa ja perin esittävässä symbolismissa.
     Symbolismi oli vastareaktio realismiin. Symbolisteja kiinnosti enemmän näkymätön ideatodellisuus kuin todellisuuden mahdollisimman uskollinen kuvaaminen. Niinpä heitä alkoi viehättää puhtaasti käsitteellinen ilmaisu, jonka avulla heidän mukaansa oli helpompaa saavuttaa muuttumaton ja ikuinen todellisuus.
    Historiallisesti käänne liittyy modernin yhteiskunnan syntyyn ja tekniikan nopeaan kehitykseen. Massatuotanto pakotti miettimään taiteen asemaa ja merkitystä, ja valokuvaus muutti käsityksiä todellisuuden jäljentämisestä.
    Koska valokuvaus tarjosi keinon tuottaa näköiskuvia, kuvataide alkoi suuntautua enemmän käsitteelliseen ilmaisuun kuin todellisuuskuvaukseen. Samoin taiteilijat alkoivat kiinnostua enemmän yksilöllisyydestä ja oman tyylin löytämisestä.
    Ilmaistessaan itseään taitelijan oli pyrittävä kohti neroutta. Nerous taas kuului vain miehille.
     Tämä näkyi myös vuosina 1890-1920. Ellen Thesleffiä, Helene Schjerfbeckiä ja muutamaa muuta lukuun ottamatta naiset kelpasivat malleiksi mutta eivät taiteilijoiksi.
    Taidemaailma toimi pitkälti miesten ehdoilla, ja lukuisat taidekoulutusta saaneet naiset menivät naimisiin ja keskittyivät perheeseensä. Naiset luokiteltiin joko harrastelijoiksi tai muuten amatööreiksi. Lisäksi voimistuva nationalistinen eetos pyrki pönkittämään perhearvoja ja passittamaan naisen kotiin.
    Suomalaisen modernismin historia on Pinta ja syvyys -näyttelyn perusteella ainoastaan maalaustaiteen historiaa. Veistostaidetta tai taideteollisuutta ei ole nähtävillä.
    Taideteollisuuden puuttuminen näyttelystä tuntuu ongelmalliselta, koska sen synty heijasti ajatusta kokonaistaideteoksista ja oli reaktio massatuotantoa vastaan. Molempia voidaan pitää modernismin periaatteina, joten on kummallista, että taideteollisuus on jätetty modernismista kertovan näyttelyn ulkopuolelle.
    Pinta ja syvyys on hyvä esimerkki viime vuosina yhä suositummiksi tulleista suurnäyttelyistä, joihin houkutellaan kävijöitä sadoilla töillä. Mittava näyttely on kieltämättä vaikuttava tapaus, mutta välillä suuri teosmäärä voi turruttaa katsojan.
    Näyttelyn teokset on ripustettu viime vuosina yleistyneen tavan mukaisesti ilman kronologista järjestystä. Tämä on hyvä. Tiukka aikajärjestyksen noudattaminen olisi mieletöntä, sillä teosten ryhmittely erilaisten teemojen alle antaa katsojalle enemmän oivallettavaa.

Pinta ja syvyys – Varhainen modernismi Suomessa 1890-1920 Ateneumissa 30.9. saakka.

Juha-Heikki Tihinen