12. huhtikuuta 2001
Teksti:

Viime kesänä näin HKL:n bussissa hunnutetun naisen. Ihmisten tuijottaessa herkeämättä hän kurkisteli arasti huntunsa alta, joka paljasti ainoastaan kapean kaistaleen hänen kasvoistaan. Ne olivat valkoiset.
    En osaa sanoa, kumpi oli yllättävämpää. Suomalainen nainen hunnutettuna vai toisten matkustajien reaktiot. Vieressäni istuva mies totesi: ”Näitkö? Voi, miten hölmö tyttö.” Kauppakassejaan raahaava rouva huusi hunnutetulle: ”Ettet häpeäisi!”
    Yhtäkkiä uskonto, jota meillä nykyisin kunnioitetaan yksityisasiana, ei enää ollutkaan sitä.
    Välikohtaus ei ilmeisesti johtunut siitä, että kokonainen hurskaiden joukko olisi sattunut samaan paikkaan. Pikemminkin tapaus oli osuva esimerkki siitä, miten syvään porautunutta uskonnollisuus on paljon kuulutetusta maallistumisesta huolimatta. Sitä ei voida selittää tyhjäksi sellaisilla sanoilla kuin sekularisaatio, globalisaatio ja informaatio.
    Tunteiden paloa linja-autossa voi ehkä ymmärtää miettimällä uskonnon ydintä. Se on pelastus. Uskonnon tähtäyspiste on ihmisen kokonaisessa ja lopullisessa pelastumisessa. Jos ajatellaan, että pelastumisen vaihtoehto on kadotus, kyse ei ole mistään pikkujutusta.
    Luterilaisessa valtauomassa ei ole ollut tapana korostaa uskonnon ratkaisukeskeisyyttä (”Nyt on tehtävä valinta!” -ajattelua), vaan periluterilaisuus on kuin hengittäminen. Se tapahtuu itsestään. Kirkkoon synnytään ja kirkossa kuollaan. Mielestämme ulkomailla voidaan harjoittaa hartauselämää miten hyvänsä, mutta oman yhteisön sisältä ei hyväksytä uskonnon vaihtamista.
    Tutun tai tuntemattoman ratkaisu vie minutkin pakosta painostavien kysymysten äärelle. Olenko minä valinnut väärin? Asia, jota ei useinkaan ajattele, muuttuu tärkeäksi, koska uskonnon vaihtaminen ei tapahdu itsestään.
    Mietin, miksei kukaan keksinyt muuta tapaa suhtautua bussissa kohdattuun hunnutettuun naiseen. Miten paljon enemmän me olisimme saaneet tietää, jos joku olisi vain sanonut reilusti: ”Onpa sinulla huomiota herättävä pukeutumistyyli. Miksi ihmeessä pukeudut noin raskaasti kuumana kesäpäivänä?”
    Kuten muutkin ilmiöt, myös uskonto muuttaa muotoaan. Joillain alueilla se häviää, toisilla piilossa elänyt konservatiivisuus nostaa päätään ja lyö jarrut pohjaan heti, kun ihmisten henkilökohtaiset arvot ja normit joutuvat koetukselle. Vaikka moni sanoo uskovansa omalla tavallaan, omilla jumalakuvilla on yllättävän paljon yhteyksiä valtauskontoon.
    Maailmankatsomusta käsittelevät kysymykset ovat vaikeita, koska ne koskettavat meitä kaikkia jossain vaiheessa. Uskonto on muuttumassa yhä yksityisemmäksi asiaksi, mutta sen sisältö ei ole menettänyt vetovoimaansa.
     Uskovalla ihmisellä on vielä jäljellä kysymyksiä, joihin hän vaatii vastauksia. Joihinkin ongelmiin uskonto, tai tarkemmin sanottuna eri uskonnot, tarjoavat vastauksia.
    Tarve on ja pysyy. Siksi on mielestäni liioittelua puhua uskonnollisuuden täydellisestä katoamisesta. Ikävä kyllä, meillä ei vain ole käytössämme hengellistä alkometriä, joka kertoisi luotettavasti, miten paljon ja mihin Suomessa uskotaan.

Hanna Tervanotko