Pieneen huoneistoon mahtuu paljon teknologiaa. Se ympäröi ihmistä, vaikkei sitä tulekaan ajatelleeksi. Otetaan esimerkiksi edessäni oleva tietokone, jonka ohjelmat kenkkuilevat, mutta minkäs teet. Ilman niitä tämä juttu jäisi kirjoittamatta.
Huoneessani on myös monenlaisia viestivälineitä: puhelin, kännykkä, televisio ja radio. Perustarpeisiinkin tarvitaan teknologiaa: ruoka säilytetään jääkaapissa ja pesukone pesee pyykit. Joskus hiljaisina hetkinä kuulen lämpöpatterin kohinan. Mutta entä jos lämpimän veden virtaus katkeaa yhtäkkiä?
Ympärillä on paljon muutakin teknologiaa, mutta jos aloitetaan näistä ja kysytään: Toimivatko kaikki nämä vekottimet minun parhaakseni? Toteuttavatko ne minun vai jonkun muun tahtoa? Kuinka riippuvainen olen siitä, että teknologia toimii luotettavasti?
Nämä ovat keskeisiä poliittisia kysymyksiä, sanoo yhdysvaltalainen teknologian politiikan tutkimuksen uranuurtaja Langdon Winner. Hän opettaa Rensselaer Polytechnic Institutessa New Yorkin osavaltiossa insinööreille teknologian yhteiskunnallista puolta ja luennoi ympäri maailmaa teknologiauskovaisuuden vaaroista.
Winner valittaa, että nykyisille yhteiskunnille on vierasta ajatella demokratian liittyvän teknologiaan. ”Ei ajatella niin, että teknologiaa voidaan yhdessä muovata. Meille vain kerrotaan, että kannattaa ottaa selvää, mihin suuntaan teknologian juna on menossa.”
”Ajatus teknologisesta kohtalosta on vahvempi kuin koskaan. Joka paikassa kuulee vain, että teknologia vapauttaa meidät, että teknologia on tulevaisuuden tie”, professori puistelee päätään talonsa terassilla.
Teknologiaan voidaan vaikuttaa jos halutaan, Winner sanoo. ”On tietysti olemassa teknologioita, joita ei voi muokata, kuten vaaralliset asejärjestelmät. Mutta suuressa osassa nykyistä informaatioteknologiaa on paljon tilaa valinnalle ja neuvottelulle.”
Winnerin ilme on vakava. Kun hän vastaa kysymyksiin, paljastuu hänen halveksuntansa teknologian vauhkoonnuttamaa amerikkalaista yhteiskuntaa kohtaan.
Esimerkkinä Winner mainitsee lehtien teknologiasta kertovat sivut. Sen sijaan että ne käsittelisivät aihettaan poliittisesti, ne kertovat ”teknoleluista” ihmisille, joilla on jo kaikkea. ”Lukijat avaavat sivut ja hihkuvat: Olisikohan vielä jokin tapa äänittää musiikkia, josta en tiedä!”
Winner on yksi harvoista teknologian demokratisoimista pohtineista tutkijoista. Kollegoita hänellä on vähän. Winner arvioi Yhdysvalloissa olevan viitisenkymmentä tutkijaa, joita kiinnostaa teknologian yhteiskuntatieteellinen kritiikki.
Ajatus teknologian kiistanalaisuudesta tai poliittisuudesta on monille vieras. Perinteisessä insinööriajattelussa teknologia on vain laitteina, jotka valmistetaan suorittamaan jotakin tehtävää. Ydinvoimala tuottaa sähköä ja auto kuljettaa ihmisiä, eikä muuta.
Winner on eri mieltä. Hän ei lähesty teknologiaa laitteena tai koneena, vaan kääntää ajatuksen ylösalaisin:
”Nähdessäni teknologian yritän ensin ymmärtää, mikä se on, miksi se voi muuttua, ja sitten tulkitsen millaisia käytäntöjä ja instituutioita siihen liittyy. Minua kiinnostaa, ovatko teknologian myötä syntyvät käytännöt reiluja. Luottavatko ihmiset niihin? Lisäävätkö ne ihmisten vapautta? Onko suhde biosfääriin ja ympäristöön terve?”
”Esimerkiksi ydinvoimajärjestelmän tärkein vaikutus yhteiskunnalle ovat sitä tukevat toimet: turvallisuuskoneisto, käytetty poliisivoima ja esimerkiksi jätteiden hävittämisen mekanismit. Ydinvoiman yhteiskunnallinen pakkovalta on sen päällimmäinen vaikutus. Sähkön tuottaminen on vasta toisen tai kolmannen asteen vaikutus.”
”Tiedän, että näin insinöörit eivät teknologiasta ajattele”, Winner hymähtää.
Teknologian politiikkaan perehtymisen Winner aloitti 1960-luvulla Kaliforniassa Berkeleyn yliopiston uusvasemmistolaisessa ilmapiirissä. Hän kiinnitti huomionsa puolustusministeriö Pentagonin ja Kalifornian yliopistolaitoksen samankaltaisuuksiin.
Molemmat pyrkivät toimimaan kuin koneet. Pentagonissa ajateltiin kaiken olevan ratkaistavissa matemaattisella analyysillä. Kalifornian yliopistossa taas uskottiin, että yliopiston tulee syytää ennalta suunniteltu määrä opiskelijoita eri alojen yritysten ja virastojen käyttöön.
Vuonna 1977 Winner julkaisi kirjan Autonomous technology, jossa hän pyrkii osoittamaan, että ajatus omalakisesta, ihmisestä riippumattomasti toimivasta teknologiasta on levinnyt laajalle. Joka paikkaan ulottuva teknologia muodostaa Winnerin mielestä ”teknologisen perustuslain”, joka syrjäyttää vähitellen poliitikkojen ylläpitämän perustuslain – jos mitään ei tehdä.
Teknologian ylivallan vastustaminen voitaisiin aloittaa pienistä asioista. Esimerkiksi lapset pitäisi poistaa teknologisen kilpajuoksun oravanpyörästä. ”Vanhemmat ovat yleisesti sitä mieltä, että lasten täytyy hyvin varhain saada tietokoneet, koska heidän täytyy tulla sinuiksi sellaisen teknologian kanssa. Minusta tämä on valitettava asenne.”
Winneristä koneiden tuominen kouluihin ei perustu mihinkään uuteen kasvatusfilosofiaan, joka näkisi niiden edistävän oppimista. Halu tuoda tietokoneet osaksi kasvatusta perustuu Winnerin mukaan pelkoon siitä, että lapset jäävät jälkeen muista. Hänestä olisi järkevämpää miettiä, mitä lapsi tarvitsee.
”Pitäisikö lasten todella istua ja katsella kuvaputkia 3-4- tai 7-8-vuotiaina? Vai pitäisikö heidän sittenkin olla ulkona ikäistensä lasten ja huolehtivien aikuisten seurassa, kiipeämässä kukkuloilla, uimassa virroissa.”
Winnerin edustaman ”Liitto lapsuuden puolesta” -yhdistyksen vastaus on selvä. Lapsia kannattaa pitää loitolla tietokoneesta ja televisiosta ennen kymmenettä ikävuotta.
Televisio huolestuttaa Winneriä vielä enemmän kuin tietokoneet. Hän muistuttaa, että siihen ei pidä suhtautua naiivisti.
”Monet väittävät, ettei televisio ole ongelma, koska sen voi halutessaan sulkea. Mutta eihän se ole totta! Televisio on aina päällä. Se ohjaa sosiaalista elämää. Sieltä ihmiset näkevät sen, mistä puhuvat ja ajattelevat. Televisio esittää heille julkisen maailman ja kulutusmahdollisuudet. On naurettavaa ajatella, että olisi olemassa jokin off-katkaisin.”
Sama pätee Winnerin mukaan esimerkiksi matkapuhelimiin: kännykkämaailmasta ei poistuta vain sulkemalla puhelin. Laitteen ympärille on muodostunut yhteydenpidon muotoja, jopa kokonainen elintapa. Ne sitovat ja ovat olemassa, vaikka laite on kiinni.
Mutta miten teknologiseen yhteiskuntaan voisi vaikuttaa demokraattisesti? Winner tietää, että se on vaikeaa, koska kaikki liikkuu ja muuttuu niin nopeasti.
Oman toivonsa Winner on melkein menettänyt. Hän on muuttanut pieneen Chesterin kaupunkiin etsimään rauhaa ja yhteisöllistä elämäntapaa. Pihalla versovat biodynaamiset kasvit, koiran vatsakipuihin hän hakee lääkettä luontaistuotekaupasta, eikä televisiota ei ole liitetty kaapeli- eikä satelliittiverkkoon.
Winner haluaa uskoa, että jossain vaiheessa länsimaiset ihmiset alkavat ymmärtää teknologiauskontonsa nurjan puolen. Itse teknologiayritysten sisältä vastustus ei nouse. Sen sijaan Winner toivoo, että syntyisi 1980-luvun ydinaseita vastustavaa liikettä vastaava protestiaalto.
”Keskustelu ydinasevarustelusta nousi sotilaallis-teknisen kompleksin ulkopuolelta. Samalla tavalla teknologian kritiikin eläväisimmät ideat tulevat jostain tekno-talous-valtavirran ulkopuolelta.”
Teksti ja kuva Matias Möttölä
