Hevibaarissa voi jättää aivonsa narikkaan
Sci-fi-aiheista gradua viimeistelevä kirjallisuuden opiskelija Kristiina Sarasti, 27, nimeää itsensä hevituristiksi.
Parhaiten hän tuntee nykyisen raskaan rockin ilmiöt ja jakaa ne kahdeksi erilliseksi käsitteeksi: Hevi edustaa mahtipontista ja puberteettista uhoa uhkuvaa kitarasankarigenreä, johon kuuluvat muun muassa Iron Maiden ja suomalainen Stratovarius. Metalli on retoriikaltaan monisyisempää mättöä, jonka viehätys perustuu alaspäin meneviin energioihin ja rytmeihin.
Sarastille rakkainta metallia soittavat Nine Inch Nailsin ja Rammsteinin kaltaiset industrial-paukuttajat sekä jyväskyläläinen Timo Rautiainen ja Trio Niskalaukaus:
”Niskalaukauksen musiikki on suomalaiskansallista synkistelyä, peräkammarin poikien paatosta. Niiden apokalyptisissä visioissa yksilöllisen romahduksen tunnelmat yhdistyvät ekokatastrofin odotukseen.
”Metallia vahvasti sävyttävä kuoleman, tuhon ja halun kolmiyhteys on tärkeä osa Sarastin ajattelua. ”Mulla on apokalyptinen mielikuvitus. Mä en pysty kuvittelemaan kauheasti tulevaisuutta. Metallissa viehättää juuri sen tuhoa tihkuvat energiat yhdistettynä apokalyptiseen retoriikkaan. Ei ekstaasia ilman tuskaa!
”Miettiessään hevin yhteiskunnallista merkitystä Sarasti uskoo, ettei hevissä tai metallissa ole poliittisesti kumouksellista voimaa. Sen sijaan se toimii varaventtiilinä energioille, jotka muuten eivät tulisi julki. Sellaisena hevi jopa palvelee status quota.
Sarastin mukaan sosiaalisessa elämässä hevarit noudattavat usein tiukasti menneiden sukupolvien arvojärjestystä eivätkä tunne tasa-arvoa. Miehet ovat tekijöitä ja naiset vastaanottajia, joita ei pidetä edes ajattelukykyisinä yksilöinä.
”Joskus tuntuu, että hevimaailmassa jokainen nainen on bimbo, kunnes toisin todistetaan. Minulle se on ollut ongelma, joka pakottanut todistamaan, ettei asia ole niin. Mitään miesten salaliittoa ei ole olemassa, vaan se on tiedostamaton rakenne, jota naiset ylläpitävät nokkimalla toisiaan ja vetämällä toisiaan turpaan vessassa.
”Kaikesta huolimatta hevibaarien kaksiulotteisessa sarjakuvamaailmassa on oma viehätyksensä. Se toimii vastapainona akateemisen maailman älyllisyydelle. ”Hevibaareissa pyöriminen on jonkilaista extreme aivot narikkaan -meininkiä!
”Opiskelu- ja työkiireiden takia Sarastin hevielämä ei ole yhtä aktiivista kuin ennen, mutta hän ei pane vetäytymistään aikuistumisen piikkiin. ”Aikuistuminen ei saa merkitä sitä, että iän myötä ruvetaan käyttäytymään ympäristön sanelemalla tavalla. Tiettyä petra tai peter pan -mentaliteettia pitää vaalia!
”Sarasti uskoo, ettei nuoruus ole tilapäinen mielenhäiriö eikä musiikkimaku heijasta henkisen kehityksen astetta. ”Metallista en kyllä luovu, enkä varsinkaan teollisuusmetallista.
Kornius kuuluu hevimetalliin
”Hevi on minulle ammatti, muttei arki”, sanoo Nightwish-hevibändin solisti Tarja Turunen, 24. Arkisin sopraano Turunen opiskelee kirkkomusiikkia ja laulua Sibelius-Akatemiassa.
”Hevipiireissä opinnoistani ollaan kiinnostuneita, mutta Sibelius-Akatemiassa hevistä ei edes keskustella”, Turunen kertoo.
Toisaalta harva sibeliusakatemialainen tietää, miltä tuntuu, kun kymmenentuhatta amatöörimäisyyttä ja epäuskottavuutta vihaavaa nuorta miestä huutaa villintyneenä omaa nimeä. Turunen tietää.
Nightwishiin Turunen päätyi sattumalta. Turunen lupautui laulamaan yhden demollisen akustista tunnelmamusiikkia vanhojen lukiokavereiden kanssa.
Mitään hevimenneisyyttä Turusella ei ole. ”Minun hevin kuunteluni rajoittuu näihin neljään vuoteen, mitä Nightwishissä olen ollut”, hän sanoo.
Leikistä tuli totta, kun Angels Fall First -demo poiki harrastuskokoonpanolle yllättävästi levytyssopimuksen ja keikkoja.
”Pojat jännittivät varmaan minua eniten. Ja minä mietin, että mitä helkkaria laitan päälle”, Turunen muistelee Nightwishin ensiesiintymistä Kiteen Huvikeskuksessa vuonna 1997. ”Takahuoneeseen päästyämme pojat huokaisivat, että voi perhana, nainenhan rokkaa kuin hirvi!
”Suomen ja Keski-Euroopan lisäksi Nightwish on esiintynyt Etelä-Amerikassa ja Kanadassa.
Yhtyeestä on pidetty hieman yllättävästi hevipiirien ulkopuolella. Turunen veikkaa tämän johtuvan yhtyeen musiikin romanttisuudesta ja elämänmyönteisyydestä.
Vuosi sitten euroviisuehdokkuus teki Nightwishista tunnetun koko Suomessa. Samaan aikaan pohjoiskarjalaiset alkoivat syyttää yhtyettä saatananpalvonnasta.
”Se oli järkyttävää. Lehtien yleisönosastoja myöten tuli syytöksiä, ja sellaisia kirjeitä tulee vielä nykyään”, Turunen sanoo.
Pahennusta herätti kappale Devil And The Deep Dark Ocean, jossa hyvä ja paha kamppailevat ja hyvä lopulta voittaa. Ihmiset eivät jaksaneet perehtyä sanoitukseen kunnolla. Pelkkä devil-sana riitti syyttelyn perusteeksi.
Nightwishin kappaleet sanoittaa kosketinsoittaja Tuomas Holopainen. Aiheet ovat peräisin unista ja fantasiakirjallisuudesta, mutta mukana on myös henkilökohtaisia kokemuksia.
Turunen tuntee itsensä ystävänsä tulkiksi. Hän esittää tarinat yleisölle, vaikkei seisokaan kaikkien sanoitusten takana. ”Jotkut lyriikat ovat korneja, ja kyllä Tuomas sen myöntää, mutta kornius kuuluu hevimetalliin.
”Herkkää instrumenttiaan tupakansavulta varjeleva laulajatar on bändin sisällä äitihahmo, jota totellaan esimerkiksi silloin, kun pukuhuoneet halutaan pitää savuttomina. ”Mammaksi ne minua sanovat. Minä jäin esimerkiksi viikoksi keikkojen jälkeen Kanadaan ja jouduin sieltä joka päivä soittamaan poikien aamuherätykset Suomeen”, Turunen kertoo.Hevimenneisyydestä syntyi kirja
Runoilija ja kirjailija Riina Katajavuori, 32, julkaisi kaksi vuotta sitten romaanin nimeltä Hevikimmat, joka perustuu hänen omiin kokemuksiinsa.
Kirjassa helsinkiläinen teinityttö menettää sydämensä Black Sabbathille, Van Halenille ja Käpylän hevikermalle. Eletään vuosia 1982-1985, ja samoihin aikoihin Katajavuori teki omat musiikkivalintansa.
”Mä en halunnut samaistua Hanoi Rocksia tai Bon Jovia kuuntelevien tyttöjen massaan. Ehkä se oli myös kapinointia perinteistä naisen roolia vastaan”, Katajavuori kertoo.
Hän tutustui heviin kitaraa soittaneen isoveljensä välityksellä ja ihastui sen alkuvoimaisuuteen ja rehellisyyteen. Hevissä Katajavuori arvosti ennen kaikkea soittajien teknistä taitoa, mutta hän tunnustaa, että Van Halenin poikien ulkonäkö miellytti myös silmää. Bändipaitojen ja levyjen keräämisen lisäksi Katajavuori rakensi hevi-identiteettiä opiskelemalla artistien elämäkertoja.
”Jotenkin sitä heräsi uuteen kummalliseen tietoisuuteen. Mä olen aina kokenut musiikin hyvin elämyksellisesti ja etenkin murrosiässä kuvittelin kuuntelevani sitä syvemmältä kuin jotkut toiset”, Katajavuori sanoo.
Vaikka suvussa oli muusikkoja, Katajavuori ei koskaan soittanut kitaraa tai perustanut bändiä. Musiikin esittäminen ei ollut hänen tapansa harrastaa heviä.
”Kerran me tuotiin tyttökavereiden kanssa soittimet samaan paikkaan, mutta lähdettiin heti baariin. Ne oli mun ensimmäiset ja viimeiset bänditreenit.
”Kun runous ja kirjallisuus syrjäyttivät hevikulttuurin Katajavuoren elämässä, taakse jäivät myös heviporukat. Nuoruudenystävien kuolinilmoitusten määrän lisäännyttyä muutama vuosi sitten Katajavuori havahtui miettimään, oliko hevareiden elämäntavassa ollut jo nuoruusvuosina aistittavissa jotain vaarallista.
Kirjoittaessaan romaaniaan Katajavuori joutui pohtimaan, mitä on olla tyttö poikien maailmassa ja kasvaa silti itsenäiseksi ihmiseksi. Katajavuori suhtautuu menneisyyteensä myönteisesti, mutta hevin naisvihamielisyys on jättänyt häneen ristiriitaisia tuntoja.
Viljami Puustinen
Kuva: Tiina Jutila
