27. huhtikuuta 2001
Teksti:

Romaanissaan Naurun ja unohduksen kirja Milan Kundera esittelee grafomanian käsitteen, millä hän tarkoittaa pinttymystä kirjoittaa kirjoja. Erotuksena tavallisesta ihmisestä, jonka kirjalliset tuotteet koostuvat päiväkirjoista ja kirjeistä, grafomaanikkoa vaivaa halu tai suorastaan pakkomielle kirjoittaa tuntemattomille ihmisille. Grafomania liittyy hyvinvointiyhteiskunnassa yleistyneeseen yksinäisyyden tunteeseen: kun kukaan ei kuuntele meitä, toivomme saavamme ymmärrystä ja huomiota kirjoittamalla (itsestämme) kirjan. Toive kommunikaatioyhteyden syntymisestä kirjoittamisen kautta osoittautuu kuitenkin illuusioksi, sillä kun kaikki kirjoittavat, ei kukaan enää ehdi lukea. Kunderan sanoissa on profeetallinen sävy, kun hän julistaa: ”Kaikissa ihmisissä uinuvan kirjailijan herätessä kerran (ja se tapahtuu pian) koittaa yleisen kuurouden ja ymmärtämättömyyden aika.”
    Kundera kuuluu niihin kirjailijoihin, joiden teoksista etsitään ”suuria ajatuksia”:hänellä on taito kääriä painavia filosofisia pohdintoja fiktion helposti sulavaan muotoon. Grafomanian tapauksessa tosin kääre on sisältöä komeampi. Kyse ei ole mistään sen ihmeellisemmästä kuin romantiikan ajalta periytyvän kirjailijamyytin uudelleenmuotoilusta. Grafomanialla Kundera haluaa jakaa kirjoittajat kahteen kastiin: tavallisiin ihmisiin, jotka suoltavat ikävystyttävää elämäänsä paperille, sekä kirjailijoihin, joita ei erota edellisistä periaatteessa muu kuin teosten laatu. Mutta juuri tämä ero on merkittävä, sillä se tuomitsee edeltäjät grafomaanikoiksi ja nostaa jälkimmäiset taiteilijoiksi. Vaikka Kundera ei sano tätä suoraan, rivien välistä paistaa elitistinen näkemys ”aidosta” kirjailijasta poikkeusyksilönä ja nerona. Siksi hänen on helppoa pilkata Naurun ja unohduksen kirjan Bibin ja taksinkuljettajan kaltaisia tavallisia ihmisiä, jotka omaa keskinkertaisuuttaan ymmärtämättä haluavat pistää jotakin paperille. Heitä Kundera pitää todellisen kirjallisuuden vihollisina.
    Grafomanian käsitteeseen sisältyy myös toinen tärkeä erottelu kirjoittelijan ja oikean kirjailijan välillä. Kun grafomaanikko Bibi päättää kirjoittaa kirjan, hän huomaa tarvitsevansa neuvoja
     – pelkkä tahto ei riitä. Tämä viimeistään osoittaa hänet harrastelijaksi:romanttisen taiteilijamyytin mukaan kirjailijuus on jotakin ihmisen sisimmästä kumpuavaa, ja siksi todellinen kirjailija ei neuvoja tarvitse. Taideteoksen syntyyn tarvitaan sisäisen palon lisäksi korkeintaan inspiraatiota. Tästä syystä kirjoittajakursseille osallistumista on totuttu vähättelemään. Tunnustamalla tarvitsevansa neuvoja kirjoittaja paljastaa oman huonommuutensa. Harrastajakirjoittajaa pidetään epäonnistuneena kirjailijana, ellei hän sitten satu saamaan tekstejään kirjoihin ja kansiin (aivan kuin julkaiseminen olisi kirjoittamisen ainoa tavoiteltava lopputulos).
     Ennakkoluuloista huolimatta ohjattu kirjoittaminen opistojen ja kirjallisuusjärjestöjen kursseilla on jatkuvasti kasvattanut suosiotaan. Naurun ja unohduksen kirjan Bibi on aivan oikeassa arvellessaan, että kirjoittamisessa on kysymys tekniikasta: kirjallisuus perustuu taitoon, ja taitoa voi opettaa. Kukaan ei ole seppä syntyessään – ei edes sanaseppo. Taidon lisäksi tarvitaan näkemystä ja kielen tajua, mutta vaikka näiden opettaminen olisikin mahdotonta, ei se muuta sitä, että kirjoittamisen perustaitoja – esimerkiksi eri lajien tuntemusta ja niiden konventioita – voi opettaa ja oppia. Mistään mystisestä ei luomisprosessissa ole kyse, vaikka kirjailijat Kunderan tavoin mielellään antavat niin olettaa ja vaikka lukeva yleisö mielellään niin uskookin.
    Kun kirjoittamiseen harrastuksena suhtaudutaan pilkallisesti ja vähättelevästi, ei ole ihme, että kirjoittajakoulutuksen uusin vaihe – akateeminen, ammattiin tähtäävä kirjailijakoulutus – on saanut reippaasti lunta tupaan. Vanha kirjailijamyytti on voimissaan, vaikka todellisuudessa harva nykypäivän kirjailija tulee pystymetsästä. Useimmilla on takanaan jonkinlaisia kirjoittamista tukevia opintoja, joko kirjallisuuden teoriaa tai käytäntöä. Akateemisen kirjoittajakoulutuksen tarkoitus on yhtäältä tarjota systemaattinen ja yksittäisiä kursseja laajempi kirjailijan ammatissa tarvittavien tietojen ja taitojen opintokokonaisuus, toisaalta nostaa kirjallisuus samalle viivalle muiden taiteiden kanssa, joita jo opetetaan omissa akatemioissaan tai korkeakouluissaan.
    Suomalaisesta kirjallisuusakatemiasta Sibelius-akatemian ja Kuvataideakatemian tyyliin on kuitenkin turha haaveilla. Tällä hetkellä sanataiteen opetusta tarjoavat Jyväskylän avoin yliopisto neljänkymmenen sekä Turun avoin yliopisto kahdenkymmenen opintoviikon verran. Molemmissa opintokokonaisuuksia aiotaan laajentaa, minkä lisäksi myös Helsinkiin on ehdotettu pienimuotoista kirjoittajaopetusta. Jyväskylässä kirjoittajakoulutuksesta kaavaillaan pääainetta ehkä jo ensi syksyksi. Näin ollen Suomi saisi ensimmäiset kirjoittamisen maisterinsa noin viiden vuoden kuluttua. Vakavissaan kirjailijan työhön tähtäävien lisäksi nykymuotoinen koulutus tuottaa myös muita sanankäytön ammattilaisia (esimerkiksi toimittajia ja kulttuurin sekatyöläisiä) sekä kirjoittamisen opettajia. Oman luovan kirjoittamisen kehittäminen lienee kuitenkin ohjelmiin hakevien päämotiivi.
    Koulutuksen tarvetta on helppo perustella. Kustantamoihin tulvivien esikoisteosten tasosta päätellen kirjoittamiskoulutusta tarvittaisiin kipeästi, eikä oppi ojaan kaataisi jo julkaisseitakaan kirjailijoita. Kirjailijoiden taitojen kasvaessa kirjallisuuden taso paranisi entisestään, eikä julkisuudessa tarvitsisi arvuutella, kuten nyt on tehty esimerkiksi Kalle Päätalon yhteydessä, kirjoittiko kirjailija itse teoksensa vai tuottiko hän vain raakamateriaalin, jonka toimittajatiimi editoi julkaisukuntoon. Parempi oman kielen ja kulttuurin tuntemus olisi ehdottomasti hyödyksi niin kirjailijoille kuin muillekin sanatyöläisille. Ihannetapauksessa kirjoittajakoulutus voisi myös välittää Suomeen uusia ideoita ja virtauksia ulkomaiden kirjallisuudesta.
    Yhdeksänkymmentäluvulla aloitetun kirjoittamisen yliopistokoulutuksen todellinen merkitys suomalaisen kirjallisuuden kentässä paljastuu vasta vuosien kuluessa. Välittömintä ja konkreettisinta hyötyä opetuksesta on kuitenkin siihen osallistuvan kirjoittajan itsetunnolle. Kirjoittaminen on yksinäistä ja epävarmaa puuhaa, joten muiden samaa harrastavien seura sekä illuusio siitä, että kaikki kirjoittamisen kannalta oleellinen voidaan pistää siistiin tutkintovaatimuspakettiin, lohduttaa varmasti kirjailijanalkua.
    Opetusta siis kaivataan, mutta millaista? Kysymykseen ei ole yhtä autuaaksi tekevää vastausta, minkä paljastaa jo eri maiden yliopistollisen kirjoittajakoulutuksen vertailu. Angloamerikkalaisessa yliopistomaailmassa kirjoittamisen maisteriohjelmat perustuvat pitkälti opettajina toimivien menestyskirjailijoiden varaan, aivan kuin bestsellerromaanien kirjoittaminen takaisi sen, että kirjailija osaa myös opettaa menestysteosten kirjoittamista. Kulttuurimaa Ranskassa – joka muuten on tsekkiläissyntyisen Milan Kunderan kotimaa – kirjoittajakoulutusta puolestaan pidetään terapiamuotona, ja yliopistot suhtautuvat siihen hyvin penseästi: jo sana l’atelier d’écriture herättää mielikuvan vankien, syrjäytyneiden tai mielisairaiden kirjoittajapiireistä. Niissä tehtävää työtä pidetään arvokkaana, mutta ammattimaisesti kirjoittamiseen suuntautuva ei ranskalaisen ajattelutavan mukaan koulutusta kaipaa. Ruotsissa litterär gestaltning on ollut yliopistollinen oppiaine Göteborgissa vuodesta 1996 lähtien. Kaksivuotisella kirjoittajalinjalla oman tekstin työstäminen julkaisukuntoon on keskeisellä sijalla, joten suurin osa kurssilaisista on jo hankkinut perustaidot muualla. Vapaamuotoiseen opetukseen kuuluu luentoja opiskelijoiden valitsemista aiheista, jotka ulottuvat immunologiasta tähtitieteeseen.
     Ennemmin kuin ulkomaalaisiin malleihin suomalainen sovellus yliopistollisesta kirjoittajakoulutuksesta tuntuu perustuvan opistojen ja kirjailijayhdistysten harrastajakurssien antamaan malliin. Opinto-ohjelmat tarjoavat melkoista sillisalaattia, missä tärkeimpänä ainesosana on omien tekstien kirjoittaminen osana ryhmää. Kielen ja kirjallisuuden tuntemus, kirjoittajan oleelliset työvälineet, puuttuvat kokonaan tai sivuutetaan pinnallisella yleisesityksellä. Mikäli akateemisen opetuksen on tarkoitus antaa kirjoittajille ammatilliset valmiudet – mihin muu taiteen korkeakouluopetus pyrkii – on opinto-ohjelmien painotuksia muutettava niiden laajentuessa.
    Toinen keskeinen nykykäytännön ongelma on taidekoulutuksen sijoittaminen tiedeyliopistoihin. On selvää, ettei kirjoittamista voida opettaa samoin kuin useimpia yliopistollisia oppiaineita. Miten kirjoittamisen kannalta oleelliset oppimiskokemukset saataisiin tutkintovaatimusten jäykkään muotoon? Elämänkokemuksen praktikum, kolme opintoviikkoa ajattelusta?
     Yliopisto-opintojen tiukka rakenne ja päämäärähakuisuus tuntuvat kulkevan kirjoittamiseen perinteisesti liitetyn vapauden ajatusta vastaan. Kirjoittamiseen pitää kuulua mahdollisuus tehdä vääriä valintoja, mahdollisuus epäonnistua. Se ei sovi nykyiseen tulosvetoiseen yliopistoon, jossa opinnot koostuvat tietyssä järjestyksessä suoritettavista, arvosteltavista kokonaisuuksista. Kirjoittaminen ei ole lineaarista edistymistä perusteista laajempiin kokonaisuuksiin: kirjoittajan oppimistahti on yksilöllinen ja useimmiten hidas. Kirjoittamisen hitaus taas on ristiriidassa yliopistojen nykyisen putkitutkintomallin kanssa. Putkessa tuotettuja kirjoittajia tuskin kukaan Suomeen kaipaa.
     Jyväskylässä kirjoittajaopintoja on yritetty integroida tiedeyliopiston vaatimuksiin keksimällä ”kirjoittamistiede”, jonka tutkimuskohteita ovat kirjoittaja ja kirjoittamisprosessi. On vaikeaa ymmärtää, kenen intressejä palvelee se, että luovan työn tekijöinä lahjakkaat ihmiset pistetään tutkimaan omaa työtään ”tieteellisesti”, etenkin jos heiltä puuttuu vankka tieteellinen pohjakoulutus. Vaikuttaa pahasti siltä, että ”kirjoittamistieteellä” yritetään saada kirjoittamisen opetukselle yliopistollista painoarvoa, jota sillä ei muuten ole. Tässä suhteessa taideaineen ja tiedeyliopiston liitos on huono kauppa myös yliopistolle: epämääräisellä ”tieteellä” tilkityn taideaineen akateemiset yliopistotutkinnot ovat omiaan lisäämään nykyistä akateemisten oppiarvojen inflaatiota.
    Hyvänä ei voi pitää sitäkään ratkaisua, että pienen maan vähäiset resurssit kirjoittamisen korkeakoulutasoiseen opetukseen on hajautettu kahteen, ehkä tulevaisuudessa useampaankin yliopistoon. Mistä saadaan kaikkiin koulutusohjelmiin tarpeeksi päteviä opettajia? Turussa yksi ja sama opettaja vastaa koko kahdenkymmenen opintoviikon kokonaisuudesta, mikä on kohtuuttoman laaja vastuualue.
    Haasteita siis riittää. On hienoa, että käsitys kirjoittamisen taidosta sisäsyntyisenä lahjana on väistymässä ja että ammatilliseen kirjoittajakoulutukseen uskalletaan ja halutaan panostaa. Nykyisissä yliopistojen kirjoittajaohjelmissa on kuitenkin vielä paljon parantamisen varaa. Todellista painoarvoa ja merkitystä voi olla vain koulutuksella, joka lähtee kirjoittamisen ja sitä opiskelevien tarpeista. On aika asettaa kysymys:mitä on kirjoittaminen?

Sanna Nyqvist
Kuva Jenny Eräsaari

Sanna Nyqvist on kirjallisuuden opiskelija ja luovan kirjoittamisen opettaja.