Suomalainen televisiohan elää mitä parhainta aikaa”, julisti Nelosen toimitusjohtaja Juha-Pekka Louhelainen helmikuussa liikenne- ja viestintäministeriön tiedotustilaisuudessa.
Päälle päin kaikki näyttääkin sähköisessä mediassa hienolta: Television ja radion ohjelmatarjonta kasvaa jatkuvasti. Katsojat viettävät enemmän aikaa tv:n ääressä kuin koskaan, ja radion kuuntelu yleistyy jälleen.
Mutta: televisio ja radio eivät kannata. Ne menettävät osuuttaan mainosmarkoista aikakaus- ja sanomalehdille, vanhan ajan medioille. Ne aloittavat digitaalisen aikakauden epävarmoina siitä, mistä ja miten uusi kultasuoni löytyisi.
Edessä on kova kilpailu, ensi kertaa suomalaisen sähköisen median historiassa, kun 13 digi-kanavaa aloittaa ensi syksynä. Jo lähtötilanne näyttää pahalta. Kaupallisista televisiokanavista Nelonen tekee runsasta tappiota, ja nyt mtv3:kin on valahtanut miinukselle.
Pelko viriää mediataloissa: eikö sähköinen viestintä ollutkaan tulevaisuuden ala?
Ja me katsojat ihmettelemme: miten käy kaiken sen hyvän ja kalliin ohjelman, jota suomalaiset yhtiöt toistaiseksi tuottavat?
”Kukaan ei osannut ennustaa, että televisiomarkkinat jämähtäisivät paikoilleen. Samaan aikaan kilpailu on kiristynyt”, ltt-Tutkimuksen tutkija Jukka Laitinen kuvaa murroksen syitä.
Tv- ja radiojohtajien on vaikea käsittää, miksi television osuus mainosmarkoista on pysähtynyt
20 prosenttiin ja radion vaivaiseen kolmeen. ”Sekä tv että radio, me sähköiset, odotamme Suomen käyttäytyvän kuten muut länsimaat”, ihmettelee sbs Radioiden ketjun toimitusjohtaja Leena Ryynänen.
Jukka Laitinen uskoo, että erityisesti televisio on kärsinyt ohjelmien ja kanavien lisääntymisestä. Mainostajien on ollut vaikea hahmottaa, mistä kohtaa ohjelmien virtaa he tavoittavat haluamansa ihmiset. He ovat vetäytyneet takaisin tuttuun ja turvalliseen painettuun sanaan.
Digitaaliaikana mainostajat olisi jotenkin saatava innostumaan televisiosta ja kuluttajat vokoteltava tilaamaan kanavia ja maksamaan palveluista. Kukaan ei tiedä, miten raha tehdään, mutta kaikki koettavat villisti miettiä.
”Ennen oli yksi iso kassakone, joka kävi harvakseltaan”, Laitinen kuvaa mainosmyyntiä. ”Nyt on oltava monta pientä kassakonetta, ja niiden on kilistävä tiuhempaan. Samasta tavarasta on pystyttävä laskuttamaan moneen kertaan. Vaikeammaksi toiminta menee, se on selvää.”
Hän suhtautuukin pessimistisesti nykyisiin suunnitelmiin digitaalitelevision menestyksestä. ”Tästä yhtälöstä puuttuu jotakin – olisiko se 40 miljoonaa ihmistä?
Pienen kansan ostovoima on pieni, ja jotta uudet kanavat varmasti kannattaisivat, suomalaisten pitäisi pistää rahojaan kanaviin, ohjelmiin ja lisäpalveluihin urakalla. ”Nykyiset visiot digitaalitelevisiosta edellyttävät elintapojen ja kulutustottumusten radikaalia muutosta. Eikä sellainen tapahdu vuodessa, ei viidessäkään”, Laitinen huomauttaa.
Laitisen näkemyksellä on jakajia. ”Näyttää siltä, että omat vain tv-toimintaan keskittyvät yhtiöt ovat liian pieniä tähän hommaan”, sanoo Kari Jääskeläinen. Jääskeläinen on tuleva tohtori, joka laati väitöskirjansa digitelevision sisältökehityksen strategioista.
Kahdeksan kaupallista kanavaa aikoo nyt aloittaa digitaalilähetykset. Joillekin niistä käy varmasti huonosti, Jukka Laitinen uskoo.
Kaupallisten kanavien kannattavuus on tärkeää myös Yleisradion ystäville. Televisio ei nimittäin Suomessa ole normaalia liiketoimintaa. Yleisradio rahoittaa kahden kanavansa ohjelmat 85-prosenttisesti televisiolupamaksuilla, ja loput 15 prosenttia tulevat mtv3:lta ja Neloselta toimilupien maksuina.
Niinpä MTV3 ja Nelonen joutuvat myymään mainoksia reilusti yli omien kulujensa, jotta ne saavuttavat taloudellisen tasapainon. Ilman 250 miljoonan markan toimilupamaksua mtv3 kannattaisi Nokiaakin paremmin.
Toimiluvat poistuvat varmasti, se on vain ajan kysymys. Mutta sitä ennen mtv3 ja Nelonen ovat yhteistuumin Yleisradion kanssa aloittamassa suurta suomalaista hanketta, digitaalista televisiota. Eli jos lypsylehmät alkavat ehtyä, myös Ylen on syytä huolestua.
Juuri näin onkin käynyt: Yleisradion työntekijät marssivat ulos helmikuussa pelätessään irtisanomisten kierteen alkavan. Paria viikkoa aikaisemmin mtv3:n väki vastusti yhtiön irtisanomisuhkailuja työnseisauksella.
Pahalta siis näyttää. Jopa Yleisradion, jonka pitäisi nyt kyetä digitaalivallankumouksen veturiksi, on parissa vuodessa kurottava melkoinen budjettialijäämä umpeen.
”Millä keinoin se tehdään, siihen minulla ei nyt ole vastausta. Eikä taida olla kellään muullakaan”, Yleisradion hallintoneuvoston puheenjohtaja Markku Laukkanen tunnustaa.
Ja tässä vaiheessa kaikkein tärkeintä kysymystä ei enää voi välttää. Miten tusinalle uudelle kanavalle loihditaan kiinnostavia sisältöjä, kun Suomen markkinoilla pyörivä raha ei tahdo riittää edes nykyisten neljän täyttämiseen?
”Se on tuhannen taalan kysymys”, Kari Jääskeläinen sanoo. ”Ja puolueettomia arvioita tulevasta on vaikea saada, sillä asioista parhaiten perillä olevat työskentelevät alan yrityksissä. Heillä on siis omat lehmät ojassa.”
Vastaus olisi kuitenkin tärkeä saada, sillä sähköisen median murros koskee meitä kaikkia. Televisio ja radio ovat olleet tärkeitä välineitä suomalaisen tiedonvälityksen historiassa. Ne muokkaavat maailmankuvaa ja ohjaavat päivärytmiä. Niiden vaikutus kansalaisiin on niin suuri, että valtio on pitänyt tärkeänä lähettää itse suuren osan ohjelmasta Yleisradion kanavilla. Televisio onkin välineenä aivan eri tavalla kansallinen kuin muu media.
Kaikkein eniten murroksessa on vaakalaudalla Yleisradion journalistinen kunnianhimo. Paperilla tulevaisuus näyttää hyvältä: suunnitteilla on kunnianhimoista ohjelmistoa niin kulttuuriväelle kuin uutisfriikeille. Mutta onnistuvatko suunnitelmat? Kysymys palautuu rahaan, tai pikemminkin sen puutteeseen. Ja kanavien keskinäiseen kilpailuun, jossa Ylekin on välillisesti mukana.
1990-luvulla alkanut kilpailu on pakottanut kanavat kilpailemaan katsojista, ja kaikilla on käytössä sama resepti, nimittäin ulkomaiset sarjat, elokuvat ja urheilu. On syntynyt kieroutunut tilanne: kaikki kanavat ostavat ulkomaisia elokuvia ja sarjoja, koska ne ovat halvempia kuin kotimaiset, ja juuri siitä syystä, kilpailun takia, ne ovat kallistuneet huimasti.
Siitäkin huolimatta ulkomaisia sarjoja ja elokuvia nähdään jatkossa vielä paljon nykyistä enemmän. ”Jollakinhan ne kanavat lopulta täytetään, ja ulkomainen tavara on halvinta”, Kari Jääskeläinen sanoo.
Hän pitää uhkakuvana, että digi-televisio jakaa paikallisradioiden kohtalon. ”Ensin oli tarkoitus tehdä hyvinkin erilaista ja idealistista sisältöä, mutta kun rahat loppuivat, kaikki ajautuivat samaan muottiin.”
Tosin optimistejakin on. Eräs heistä on itsenäisten tv-tuottajien yhdistyksen Satun toiminnanjohtaja Marit Hohtokari: ”Meillä independent-sektorilla on luovia ja lahjakkaita ihmisiä, jotka tähänkin asti ovat onnistuneet kehittämään tapoja tehdä hyvää ohjelmaa halvalla. Digitalisointi tuo lisää kanavia, mutta ehkä sen mukana tulee myös uusia ansaintalogiikoita ja tapoja rahoittaa tuotantoa.”
Ja toki on muistettava, että laatu ja raha eivät ole suorassa suhteessa toisiinsa, vaikkapa keskusteluohjelman sisältöä budjetti ei määrää. Jossain mielekkyyden raja kuitenkin tulee vastaan. Esimerkiksi MTV3 valmistautuu digiaikaan luopumalla lounasuutisista ja lähettämällä aamu- ja viiden uutisten välillä tunneittain minuuttiuutisia, jotka kuvitetaan pelkillä still-kuvilla.
Jos tähän suuntaan lähtevät muutkin, koko välineen tarpeellisuutta on pian vaikea perustella. Ainakin tähän saakka television clue on ollut se, että siitä voi katsoa kuvaa, joka liikkuu.
TV:n digitalisointia on julkisuudessa esitelty tietoyhteiskunnalle välttämättömänä uudistuksena: interaktiivinen digi-televisio kytkee suomalaiset tietoverkkoon ja muuttaa passiiviset sohvaperunat aktiivisiksi kansalaisiksi. Tämä on kalliin hankkeen poliittinen oikeutus, ja siksi koko kansan yhteinen etu -tyyppinen retoriikka on hallinnut suomalaista keskustelua.
”Mutta ainakin muissa maissa digikanavat ovat aloittaneet hyvin perinteisellä tarjonnalla: elokuvilla ja urheilulla”, Kari Jääskeläinen sanoo. ”Esimerkiksi Englannissa parhaiten menee kanavilla, jotka näyttävät jalkapallon liigaotteluita. Interaktiiviset palvelut ovat sitten kyllä alkaneet kiinnostaa. Sähköpostia lukee televisiolla jo 1,3 miljoonaa brittiä, ja pankissa käy 160 000 katsojaa. Perinteinen prime time -ohjelmisto on kuitenkin selvästi veturi.”
Paljon puhutun interaktiivisuuden onnistuminen on yhä mysteeri. ”Interaktiivista televisiota on yritetty lanseerata kymmenen vuoden välein aina 70-luvulta asti huonoin tuloksin. Nyt aika on ehkä kypsä, mutta takeita siitä ei ole”, Jääskeläinen sanoo.
Digi-tv:n interaktiivisuutta juhlittaessa on unohtunut, että uudistus saattaa myös heikentää demokratiaa.
”Koko yleisradiotoiminnan historiassa olennaista on ollut kansalaisuuden tuottaminen”, televisio- ja radiotutkija, professori Taisto Hujanen Tampereen yliopistosta muistuttaa. ”Television kautta kansa on voinut seurata yhteistä keskustelua, ja poliittinen prosessi onkin hiljalleen siirtynyt yhä enemmän televisioon. Jos katsojakunta hajautuu 16 kanavalle, missä sitten käydään yhteistä keskustelua?”
Yleisradion hallintoneuvoston puheenjohtaja Markku Laukkanen myöntää, että katsojakunnan pirstaloitumisen kaikkia vaikutuksia ei osata ennakoida.
”Olen henkilökohtaisesti pitänyt äärimmäisen arvokkaana sitä, että Suomessa on ollut kansallinen kanava, jonka äärellä kansakunta on käynyt sisäistä dialogiaan”, Laukkanen tunnustaa. ”Kun olin 70-luvulla mukana tekemässä Kotimaan katsausta, meillä oli joka kerta 1,7 miljoonaa katsojaa. On selvää, että sellaiseen ei enää päästä, joten uudet keskustelukanavat täytyy löytää jostain muualta.
”Taisto Hujasen mielestä uhattuna ei ole ainoastaan keskustelun yhteisyys vaan myös sen moniarvoisuus. Julkisen palvelun konseptiin on sisältynyt tietty pluralismi. Yleisradio on pitänyt tehtävänään edistää erilaisten osakulttuurien ja arvojen vuorovaikutusta.
”Miten arvojen vuorovaikutus ratkaistaan ’uusmedian’ eriytyneissä mediamuodoissa, jotka usein tähtäävät nimenomaan erottautumiseen?” Hujanen kysyy pian julkaistavassa Journalismikritiikin vuosikirjassa.
Hujanen pitää kanavien profiloitumista demokratian kannalta arveluttavana myös toisesta syystä. ”Missä määrin profilointiin liittyvä tuotantotaloudellinen keskittyminen johtaa joidenkin ohjelma-alueiden supistumiseen?”, hän kirjoittaa. ”Profiloidussa kanavamaailmassa pärjäävät parhaiten ne katsojat, joille on varaa profiloida oma kanava.
”Yleisradion kehitysosaston päällikkö Juhani Wiio pitää Hujasen huolta turhana. Ensinnäkin sen takia, että Ylen pääkanavat eivät ainakaan lähiaikoina eriydy vaan pysyvät moniarvoisina yleiskanavina, toiseksi ihmisluonnon takia.
”Yksilö, homo sapiens, haluaa kuitenkin yhden vakikanavan. Kansainväliset tutkimukset osoittavat, että valtaosa katsojista keskittyy kolmelle tai neljälle pääkanavalle”, Wiio selittää. ”Ei ihminen halua ruveta rakentamaan itselleen ohjelmistoa, kun hän illalla töiden jälkeen avaa television. Kyllä hän haluaa valmiin kanavan.”
Wiion selitys käy järkeen, mutta herättää uuden kysymyksen. Jos näin on, mihin koko kanavauudistusta tarvitaan? Digi-tv-keskustelu on yhtä kehäpäätelmien ketjua.
Samalla kun televisioasemat kilpailevat keskenään yhä ankarammin, myös muut mediat haastavat ne.
Digitaalitelevisio on yksi askel tiellä digitaalisten välitys- ja esityskeinojen yhdentymiseen. Vielä tällä hetkellä tv on pyhitetty tv-yhtiöille.
Esimerkiksi Sonera ei saanut digi-tv-lupaa, vaan aloittaa oman ostoskanavansa Internetissä. Mutta entä jos se alkaa kannattaa, ja Sonera pistää sekaan uutisia ja oman S-studionsa?
Sitä tv-pomotkin valittavat. Että he joutuvat maksamaan toimilupamaksua, mutta muut liikkuvan kuvan välittäjät eivät.
Yleisradion ohjelmatoiminnan johtaja Heikki Lehmusto korostaa, että televisioon on saatava kaikki mahdolliset hienot tekniset jipot, jotta se pärjää kilpailussa uusille tietokoneille ja kolmannen sukupolven kännyköille.
Mutta onko televisiosta voittajaksi uuden median aikakaudella? Ja pitäisikö sen voittaa?
Kun 13 kanavaa aloittaa ensi syksynä, kukaan ei tiedä, onko niille kysyntää, onko niihin tarvittavia laitteita kaupoissa tai mitä kanavat näyttävät. Mutta korkean teknologian ajalle tyypillisesti projekti viedään läpi. ”Kyllä ne kansalaiset innostuvat, kun näkevät, mihin nämä vekottimet pystyvät”, uskottelevat insinöörit ja tv-herrat – julkisesti. Kulissien takana epäilykset vellovat.
Eikä epävarmuutta lievitä valtion asenne, jonka mukaan se määrittää vain väljästi toiminnan säännöt ja yritykset hoitavat loput. Se on markkinataloutta, kaikessa raakuudessaan. ”Parhainta menestystä digi-tv-aikaan”, toivotteli ministeriön korkea virkamies digitaali-tv:n tiedotustilaisuuden takariviltä televisiopomoille.
Televisioyhtiöt satsaavat digi-verkkoon satoja miljoonia markkoja. Kun lähetykset on saatu vauhtiin, ne ovat hieman halvempia kuin nykyiset analogiset lähetykset. Ja itse tv-ohjelmien tekeminen halpenee selvästi, kun tieto voidaan siirtää alusta loppuun digitaalisena.
Mutta ennen sitä pitää maksaa verkot ja ainakin vuoteen 2006 asti lähettää digitaalista ja analogista rinnakkain. Kestääkö tv-yhtiöiden talous sen?
Moni radio soi mollissa
Odotettavissa lähivuosina: radiokuolemia. ”Paikallisradioiden taloudellinen tilanne on kestämätön”, sanoo tutkimuspäällikkö Mikko Grönroos Turun kauppakorkeakoulun mediaryhmästä.
Ei Grönroos mitään uutista kerro. Monen paikallisradion toiminta on ollut tappiollista jo pitkään.
Radiossa mietitään television tapaan, miksi mainosmarkat eivät virtaa sähköiseen mediaan, vaikka kanavia ja tarjontaa tulee jatkuvasti lisää. Radio kerää Suomessa vain kolme prosenttia mainosrahasta. Euroopan keskiarvo on Grönroosin mukaan seitsemän prosenttia.
Vaikka rahaa ei tule, radio on ollut ja on Suomessa tärkeä media. Yleisradion kanavilta uutisia, urheilua ja musiikkia kuunnellaan ahkerasti. Paikallisradiot taas ovat usein alueidensa merkittäviä uutisvälineitä.
Julkisen radion valtakunnallinen monopoli on kuitenkin aiheuttanut sen, että pienet paikallisradioyhtiöt ovat jääneet auttamattoman heikoiksi. Kaksi kolmasosaa radioista tekee tappiota.
Pelastusta haetaan suuremmista yhtiöistä ja suuremmasta peittoalueesta. Trendistä todistavat sbs-yhtiön omistama, suurissa kaupungeissa kuuluva Kiss FM sekä Alma Median valtakunnallinen Radio Nova. Noin kaksi kolmannesta Suomen radion mainosmarkoista menee nykyisin näiden kahden aseman pussiin.
SBS-yhtiöt omistavat lisäksi muun muassa Helsingissä Radio Cityn, Tampereella Radio 957:n ja Turussa Radio Sadan. SBS:n Suomen toimitusjohtaja Leena Ryynänen pitää erityisesti Novan tuloa piristysruiskeena radioiden taloudelle, koska valtakunnallisella peitollaan ”Nova on avannut isojen mainostajien silmät”.
Keskittymisen trendi näyttää jatkuvan. Valtakunnallisia radioita tulee syksyllä lisää: muun muassa Harry Harkimon ja SanomaWsoy:n omistama urheiluradio sekä vanhemmalle väelle suunnattu Sävelradio.
Mikko Grönroos ei usko, että uudet asemat suurentaisivat radion mainososuutta. Samoin hän muistuttaa, että radion puolella digitaalisuuden lupaus on jo tullut – ja mennyt. ”Digiradio on ollut täysi floppi, niin Suomessa kuin Ruotsissakin.
”Radio on väline, josta ei juuri haluta maksaa. ”Monessa kodissa on 7-8 radiota. Ei kukaan lähde vaihtamaan niitä neljän tonnin vehkeisiin”, Ryynänen toteaa.
Niinpä radioväki on kiinnittänyt katseensa uusiin matkaviestimiin. Olisiko uusissa superkännyköissä tilaa radiolle. Radio vie vain vähän kapasiteettia, ja uudet kännykät ovat jatkuvasti verkossa kiinni. Entä jos niihin liitettäisiin kuulokereiät, ja kännykkä soisi Eros Ramazzottin tahtiin Novan taajuudella?
Matias Möttölä ja Sanna Sommers
Kuva: Mia Savonen
