Nimi Rorschach on vaikea lausua, mutta lapsikin tietää, mitä se tarkoittaa. Populaarikulttuurin kuvastossa Aku Ankasta lähtien psykologin kaksi tärkeintä työvälinettä ovat freudilainen sohva ja Rorschachin musteläikät. Mitä näette tässä kuvassa?
Musteläikkätesti on myös oikeassa elämässä edelleen käytetyin persoonallisuuden arvioinnin menetelmä – ja kiistellyin. Oikeastaan koko sen 80-vuotisen historian ajan tutkijat ovat väitelleet metodin tieteellisyydestä ja luotettavuudesta.
Riita jatkuu. Amerikkalaisen Psychological Science in the Public Interest -aikakausjulkaisun uusimmassa numerossa Scott O. Lilienfeld, James M. Wood sekä Howard N. Garb osallistuvat rähinään esittelemällä tutkimustuloksiaan, jotka lyövät musteläikkätestin ja muut niin kutsutut projektiiviset menetelmät lyttyyn.
Vaikka todistusaineisto musteläikkiä vastaan on painavaa, Rorschachin vihollisilla riittää tekemistä. Yhdysvalloissa vuonna 1995 julkaistun tutkimuksen mukaan 82 prosenttia psykologeista käytti testiä ainakin joskus ja 43 prosenttia usein tai aina osana tutkimuksiaan.
Musteläikkätestin kehitti sveitsiläinen psykiatri Hermann Rorschach 1920-luvulla. Hän piirteli kymmeniä erilaisia laikkuja ja valikoi niistä käytännön kokemusten ja intuition avulla lopulliseen testiin kymmenen kuvaa, jotka ovat edelleen käytössä.
Ideana alkuperäisessä musteläikkätestissä kuten muissakin projektiivisissa menetelmissä on se, että sopivan epämääräinen ärsyke saa ihminen heijastamaan omia mielensisältöjään testimateriaaliin. ”Pulmana on se, osaako tutkija tulkita heijastumia oikein vai kertooko tulkinta enemmän psykologista itsestään kuin asiakkaasta”, sanoo suomalainen Rorschach-ekspertti, professori Jarl Wahlström Jyväskylän yliopistosta.
Lilienfeld, Wood ja Garb ovat erityisen huolissaan testien käytöstä oikeuspsykologiassa. Musteläikkätauluja käytetään paljon paitsi mielentilatutkimuksissa myös kun pyritään selvittämään, onko lasta käytetty seksuaalisesti hyväksi.
Tutkijakolmikko väittää, että pedofiliatapausten selvittelyssä musteläikkätesti on vain hivenen tarkempi metodi kuin mielivaltainen arpominen. He epäilevät menetelmän tehokkuutta myös rikollisen syyntakeettomuuden arvioinnissa, sillä muutamien tutkimuksien mukaan musteläikkätestissä on mahdollista näytellä mielisairasta.
Suomessa musteläikistä tapellaan huomattavasti vaimeammin kuin Atlantin takana.
”Täkäläistä keskustelua on rasittanut se, että läheskään kaikki keskusteluun osallistuvat eivät tunne musteläikkien nykyistä käyttötapaa”, Jahl Wahlström sanoo. Hänen mielestään musteläikkätestin salatieteellinen maine on katteetonta panettelua.
Nykyisin testistä on käytössä John Exnerin 1970-80-luvuilla kehittelemä versio, jossa mielen syövereiden projektiot on unohdettu ja testihetkeä tarkastellaan ongelmanratkaisutilanteena. ”On paljon tutkimuksia siitä, millä tavalla erilaiset ongelmanratkaisumallit liittyvät ihmisen stressinsietokykyyn, tapaan suhtautua toisiin ihmisiin, tunteiden käsittelyyn ja niin edelleen”, Wahlström sanoo.
Testi on työläs – analyysi vie helposti jopa kuusi tuntia – ja monisäikeisyytensä vuoksi vaativa. Wahlströmin mielestä psykologi tarvitsee ehdottomasti parin vuoden erikoistumiskoulutuksen voidakseen käyttää testiä luotettavasti. Suomessa on tätä nykyä parisen sataa tällaisen koulutuksen saanutta psykologia.
”Huolestuttavaa on, että musteläikkätestin käyttö on levinnyt erilaisten soveltuvuustutkimusten mukana psykologisen asiantuntemuksen ulkopuolelle. Testiä käytetään usein tarkoituksiin, joihin sitä ei ole varsinaisesti kehitetty”, dosentti Juhani Ihanus Helsingin yliopiston psykologian laitokselta sanoo.
Yhdysvalloissa kiistaa psykologisten testien luotettavuudesta käydään tieteellisten julkaisujen lisäksi oikeussaleissa. Asianajajat ovat yhä paremmin perillä tiedeyhteisön kiistoista ja käyttävät tieteellistä epävarmuutta aseena oikeudenkäynneissä.
Amerikkalainen käytäntö on suomalaisille tuttu television lakisarjoista: oikeusjutun kumpikin osapuoli kokoaa omat asiantuntijatiiminsä, ja myös psykologeja juoksutetaan todistajanpönttöön kertomaan arvioidensa lisäksi arviointimenetelmistään.
Suomessa ei toimita yhtä dramaattisesti. ”Minua ei ole kertaakaan kutsuttu oikeuteen todistajaksi”, kertoo mielentilatutkimuksia tekevä psykologi Roger Silvera Niuvanniemen sairaalasta Kuopiosta. Hän valmistelee parhaillaan väitöskirjaansa, jossa pohtii Rorschachin testin soveltuvuutta mielentilatutkimukseen.
Silveran mielestä suomalaisessa käytännössä olisi parantamisen varaa. Vaikka kukaan ei kaipaisikaan oikeussaliin ylenpalttista draamaa, nykyistä kriittisempi keskustelu psykologisten lausuntojen pätevyydestä ei olisi pahitteeksi. ”Psykologin lausunto on samassa asemassa muiden asiantuntijalausuntojen kanssa, ja Suomessa asiantuntijoihin luotetaan kärkkäästi”, Silvera sanoo.
Suomessa mielentilatutkimuksia tehdään vain parissa sairaalassa. Pyyntö mielentilaselvityksestä lähtee oikeudesta aina Terveydenhuollon oikeusturvakeskukselle, joka päättää, missä tutkimus tehdään.
”Se täkäläisessä käytännössä on hyvää, että alan asiantuntemus on kokemuksen kautta keskittynyt näihin tiettyihin paikkoihin. Huonoa on taas se, että väittelyä syntyy vähän”, Silvera sanoo.
Sanna Sommers
Kuva: Mika Reponen
