02. maaliskuuta 2001
Teksti:

Ohjaaja ja käsikirjoittaja Simo Halisen ensimmäinen pitkä elokuva Cyclomania on poikkeus vuoden alun henkilöleffojen sumpussa. Tällaista elokuvaa ei tehtäisi edes huippu-urheilijasta.
    Pyöräilystä kertova Cyclomania keskittyy päähenkilö K:n maaniseen omistautumiseen lajilleen eikä niinkään kilpailuihin, joissa urheilusankarit leivotaan. Parikymppiselle K:lle täydellinen suoritus on itseisarvo.
    Niinpä K treenaa määrätietoisesti. Hän ottaa itsestään kaiken irti pyrkiessään huippukuntoon. Hän ei polje vain vapaa-aikanaan – ammatiltaan K on fillarilähetti.
    Myös pari viikkoa sitten ensi-iltaan tulleessa Billy Elliotissa 12-vuotias päähenkilö treenaa määrätietoisesti. Hänen suorituksillaan on päämäärä: pakko päästä pois innottomasta kaivoskaupungista. Sitä paitsi hän on luontainen lahjakkuus.
    Cyclomaniassa K:llakin on tavoite: maajoukkuepaikka. Mutta urheilumenestystä enemmän häntä motivoi halu päästä harjoittelemaan aina vain kovempaa.
    Kurinalaisen kundin tahti tarttuu. Heti alkuun elokuvassa liikutaan urakalla. Ensin pyöräillään kilpaa, sitten pyöräillään töissä ja sitten vielä uidaan. Halisen ohjaus virittää jännitteen herkästi. Elokuva on intensiivinen, mutta ei hengästyttävä.
    Herkkäviritteisyys tuo mieleen Halisen edellisen elokuvan Minervan. Siinäkin nuorella miehellä oli pakkomielteensä, joiden lävitse hän pyrki peilaamaan ihmissuhteitaan. K:kin ilmaisee tunteensa luontevasti fillaroinnin välityksellä.
    Näyttelijät ovat olennainen osa Cyclomanian viehätystä. Elokuvaopiskelija Lauri Nurkse on karismaattinen K:na. Katsoja pitää hänen puoliaan, vaikka ehdottomuus voisi tehdä K:sta sietämättömän.
    Tommi Mujunen näyttelee joukkue- ja työkaveria Eetua. Hän on tutumpi urheilijahahmo ja ailahteleva nuorimies, joka luovuttaa, kun homma ei suju. Eetu tarvitsee potkun perseelleen.
    Samaan työpaikkaan kaksikon seuraksi ilmestyy Oona, jota näyttelee Tulennielijästä ja tuoreesta Ken tulta pyytää -elokuvasta tuttu Elena Leeve. Hänen läsnäolonsa korostaa kavereiden erilaisuutta. Pojille ominaisesti he eivät ole tottuneet arvioimaan toisiaan. Tyttö on avoimempi. ”Meillä on oma vakiintunut tapamme kommunikoida”,K sanoo Oonalle.
    Syitä K:n kiihkeydelle ei haeta hänen taustoistaan. Hän elää äitinsä, entisen sm-pyöräilymestarin kanssa. Se selittää enemmän K:n suhtautumista naisiin kuin hänen käytöstään.
    Pyöräily on oivallinen kehys tarinalle. Lajina pyöräily on fyysisesti rankka, ja harjoitteluun liittyy kehon tunteminen. Sen pitää toimia pyörän kanssa synkronisesti kuin kone, ja Cyclomaniassa K tarkkaileekin itseään kuin konetta.
    Usein sanotaan, että urheilijat taistelevat eniten itseään vastaan. K on itseään vastaan taistelun ruumiillistuma. Hänen vimmansa on pakkomielteistä, ja hänen pakkonsa löytää purkautumiskanava sisäisille jännitteille tuo ennemmin mieleen taiteilijan kuin urheilijan.

Jonathan Mander
Kuva: Blind Spot Pictures oy