16. maaliskuuta 2001
Teksti:

Punatukkainen kosmetologi levittää Kirsin kainaloon lämmintä kullanruskeaa vahaa ja asettaa vahan päälle kuitupaperisuikaleen. Kun paperi on tiukasti kiinni vahassa, kosmetologi nykäisee kainalokarvat juurineen irti. Kirsin ilme ei värähdäkään.
    Lika on ainetta väärässä paikassa, huomasi kulttuuriantropologi Mary Douglas. Sama pätee ihmisen karvaan. Erityisesti naisen.
    Kauneussalongeissa on ruuhkaa, kun naiset käyvät poistattamassa kiusallisesti sijoittuneita karvoja kehostaan. Esimerkiksi vip hair face body clinicin Merja Viinikaisella karvanpoistoasiakkaita käy päivittäin. Viinikaisen kolmekymmenvuotisen uran aikana karvanpoistojen määrä on kasvanut huomattavasti.
    Eniten poistetaan sääri- ja kulmakarvoja, mutta myös kainalojen, käsivarsien, kasvojen ja niin kutsuttujen bikinirajojen karvoituksesta halutaan usein eroon.
    Karvojen nyhtäminen juurineen on kivuliasta varsinkin ensimmäisillä kerroilla, mutta silti asiakkaat palaavat yhä uudelleen vahattaviksi. Kirsi, 35, on poistattanut karvojaan kuukausittain jo yli viiden vuoden ajan. Enää se ei satu, hän väittää. Konkari ei hätkähdä vähästä.
    Karvojen kitkeminen tietyistä kohdin kehoa on yksi arkisista puuhista, joiden loogisuutta harvoin pysähdytään miettimään. Jos asiaa todella ajattelisi, sen mielekkyyttä saattaisi olla vaikea perustella.
    Kirsi perustelee kainaloidensa vahaamista käytännön seikoilla: ”Kainalohiki haisee vähemmän, kun ei ole karvoja.” Silti hän on vakaasti sitä mieltä, että miehen kainaloon karvat kuuluvat. Siitäkin huolimatta, että miehekäs hienhaju ei erityisemmin viehätä.

Karvahuollon logiikka kyseenalaistuu entisestään kampaamon tuolissa. Karvoja ei ainoastaan poisteta naisesta. Niitä myös lisätään.
    Kun hiustenpidennyksiä ja -tuuhennuksia alettiin tehdä Suomessa viitisentoista vuotta sitten, niitä pidettiin ohimenevänä muoti-ilmiönä. Nyt kuontaloita pidennetään Helsingissä kymmenissä kampaamoissa, ja lisähiuksia välittävästä tukkuliikkeestä kerrotaan, että karvojen menekki kasvaa vuosi vuodelta 10-15 prosenttia.
    Taina, 35, pakotettiin luopumaan pitkästä tukastaan kahdeksanvuotiaana. ”Isä sanoi, että en pääse mukaan kesäksi maalle, jos sitä ei leikata.” Tukka leikattiin, ja siitä saakka hän on haaveillut pitkistä hiuksista.
    ”Vaikka tukkaa miten kasvatti, se ei tuntunut pitenevän. Latvat olivat vähän väliä huonossa kunnossa ja taas joutui leikkaamaan”, Taina kertoo. ”Mulla oli siitä kauhea murhe. Mietin tukkaani koko ajan.”
    Sen tarkemmin hän ei osaa asiaa selittää: pitkä tukka oli vain jatkuva unelma. Kunnes kaksi vuotta sitten hän otti hiustenpidennyksen.
    Nyt Tainan oma tukka on kasvanut lainakarvojen suojissa jo niin pitkäksi, että hänellä on enää kaksi riviä lisähiusta ommeltuna tukkansa sekaan. ”Oma tukkani on niin ohut, että tarvitsen ne tuuhennukseksi.”
    Shaggy Head -kampaamon Päivi Väisänen on tehnyt pidennyksiä aidoista hiuksista kymmenisen vuotta. Nykyään hän tekee niitä päivittäin. Suurin osa asiakkaista on Tainan tapaan 25-40-vuotiaita naisia, mutta ikähaitari ulottuu aina 15:stä 75:een. Miesasiakkaita on muutamia.
    ”Tukka on naisen kruunu. Kukapa ei haluaisi siihen vähän enemmän kuin mitä luonto on suonut”, Päivi Väisänen tuumii.

Kulttuuriantropologit, sosiologit ja psykologit väittelevät kirjojen sivuilla hiusten kulttuurisista merkityksistä, seksuaalisista konnotaatioista ja symboliarvosta. Samoin kuin eläimestä irrotettu turkki herättää kiivaita tunteita, myös ihmisen karva on merkityksiä täynnä. Karvassa symboliikka kohtaa fyysisen arjen.
    Kirsille, Tainalle, Hannelelle ja lukuisille muille se on täyttä konkretiaa.
    Viisikymppinen Hannele jos kuka tietää, että tukka on naisen mitta: hänellä ei ole ollut hiuksia, silmäripsiä eikä muitakaan ihokarvoja selittämättömän sairauden vuoksi neljään vuosikymmeneen. Hannele vertaa naisen kaljuutta rinnan puuttumiseen.
    Peruukkiaan hän kutsuu pääksi. Kaupungilla kulkiessaan Hannele huomaa heti, jos vastaantulijalla on peruukki. ”Joskus tekisi mieli mennä nykäisemään hihasta. Sanoa, että mä olen samassa tilanteessa. Kun ei ole olemassa mitään päättömien seuraa, jossa voisi vaihtaa kokemuksia.”
    Naiseksi kasvaminen oli tukattomalle tuskaa. 60-luvulla kaljut naiset eivät olleet muotia. ”Jos piti kilpailla jostain miehestä, niin toki terve nainen oli miehelle enemmän mieleen kuin tällainen päätön.”
    Ilmiö ei rajoittunut nuoruusvuosiin. Erottuaan aviomiehestään joitain vuosia sitten Hannele alkoi tapailla erästä tansseissa kohtaamaansa miestä. Kun hän kertoi peruukista, mies katosi.
    Siitä Hannele on suunnattoman onnellinen, että hänen tyttärellään on paksu kaunis tukka. ”Kun tyttö oli pieni, pelkäsin, että hiukset alkaisivat tippua pois. Eivät tippuneet”, hän hymyilee.

Hannelen kaltaisille sairauden vuoksi kaljuuntuneille peruukki sallitaan, mutta oman tukan tuuhennusta kaikki eivät katso hyvällä. Tainakin on huomannut, että ajatus lisätukasta häiritsee joitakuita. ”Jotkut ovat sitä mieltä, että tukan pitää olla aito. Minusta on tärkeämpää olla tyytyväinen ulkonäköönsä”, hän sanoo.
    Tässäkin mielessä naisen tukka on verrattavissa rintoihin: molempia pitäisi olla runsaasti nimenomaan luonnostaan.
    Naisen rinnoille ja karvoille yhteistä on myös se, että miehet katsovat oikeudekseen kommentoida kumpaakin.
     Hannele työskentelee miesvaltaisella alalla, ja töissä hän on useasti kuullut selkänsä takana supatettavan, että tukasta tekisi mieli kiskaista. Kerran eräs kollega todella tarttui peruukkiin – muka vahingossa – niin että se irtosi. ”Siitä on melkein kaksikymmentä vuotta aikaa, ja vieläkin muistan sen kauhun. Tuntui kuin maailma olisi kadonnut jalkojen alta.”
    Kirsin mies on liian hienotunteinen moittiakseen vaimonsa karvoja, mutta vahakäsittelyn jälkeen hän mielellään silittelee Kirsin kainaloita ja kehuu niitä ihanan sileiksi. Niinpä Kirsi tietää, mikä miehelle on mieleen, eikä hänelle tulisi mieleenkään antaa sääriensä tai kainalojensa rehottaa.
    Hiuksensa pidennyttäneen Tainan mies taas yllättyi vaimonsa muodonmuutoksesta niin, että piti mykkäkoulua kolme päivää. ”Hän oli varmaan mustasukkainen. Ajatteli, että muut miehet alkavat katsella minua, kun olen pitkätukkainen”, Taina arvelee.

Karvoituksen pitäminen halutuissa paikoissa maksaa rahaa.
    Karvanpoiston hinta kauneussalongissa vaihtelee muutamasta kympistä muutamaan sataseen. Karvankasvutahdista riippuu, miten usein käsittelyjä tarvitaan. Yleinen poistoväli on nelisen viikkoa.
    Tainalle pitkä tukka tuli aluksi maksamaan noin kahdeksan tuhatta markkaa vuodessa, mutta nyt oman tukan kasvettua hän selviää huomattavasti halvemmalla. Rivi lisähiusta maksaa noin 300 markkaa, ja käsittely on uusittava parin kolmen kuukauden välein.
    Hannelen peruukit maksavat yli kuusi tuhatta markkaa kappaleelta, ja niitä tarvitaan monta. ”Esimerkiksi kun lähtee pyöräilemään, pitää miettiä minkä pään ottaa mukaan, koska pyöräillessä hikoaa, ja hiki kuluttaa pään nopeasti loppuun”, hän selittää.
    Peruukkien ja pidennysten hurjaa hintaa selittää paitsi kallis käsityö myös materiaalin alkuperä. Hiukset ostetaan tukusta, johon ne useimmiten tulevat Aasiasta. Joku ihminen jossain kaukana siis myy hiuksensa, ja ne käsitellään tehtaissa, joissa niistä poistetaan rasva ja ne kuoritaan tietyn ohuisiksi.
    Rankka käsittely auttaa hiusta pysymään kauniina ja suomalaista asiakasta unohtamaan lisäkarvojen alkuperän. Ajatus vieraan ihmisen hiuksista omassa päässä voisikin muuten tuntua ällöttävältä. Tuntemattoman hius olisi ikään kuin Mary Douglasin tarkoittamaa likaa: väärässä paikassa.

Sanna Sommers
Kuva: Hans Nissen