Joonas Kokkosen viimeiset kiusaukset on legendaarinen ooppera. Sen kantaesitys syyskuussa 1975 aloitti buumin, jollaisesta oopperajohto ei osannut uneksiakaan. Kansaa valuu pääkaupunkiin bussilasteittain katsomaan herätysliikkeen johtajan Paavo Ruotsalaisen tarinaa. Kokkosesta tuli suuren yleisön säveltäjä, ja suomalaisten oopperajano sen kun kasvoi.
Kiusauksia vietiin niin Rovaniemelle kuin New Yorkiin. Sen ulkomaanesityksillä Suomen Kansallisooppera raivasi tiensä kansainväliseen tietoisuuteen. 25 vuodessa Kiusauksista on tullut toiseksi eniten esitetty suomalainen ooppera. Voittosijalla on Leevi Madetojan Pohjalaisia.
Suosion analysointi on herkullista puuhaa. Rehelliselle kansanoopperalle oli tilaus aikana, jolloin nykytaide koettiin vieraaksi ja vasemmistolainen 60-lukulaisuus oli väistymässä. Teoksen sanoma tarjosi kotia, uskontoa ja isänmaata eksyneille sieluille.
Ihailtavaa 70-luvun Kiusauksissa oli teoksen tyylipuhtaus. Lavasteina olleet Mauno Hartmanin hirsiveistokset olivat kuin Kokkosen sävelten aineellistumia. Tervantuoksun keskellä riehuva basso Martti Talvela kosketti suomalaisten sydämiä. Sakari Puurusen ankara ohjaus viimeisteli klassisen puhtaan kokonaisuuden.
Nyt Kansallisoopperassa on mahdollisuus maistaa 70-luvun oopperaestetiikkaa, kun tänä keväänä eläkkeelle jäävä oopperanjohtaja Juhani Raiskinen antaa terapiaa väelleen Viimeisten kiusausten ”alkuperäisohjauksella”. Oopperalaiset ovat selviytyneet myrskyisästä johtajanvalinnasta, ja nyt on hyvä hetki muistella vanhoja me-hengen palauttamiseksi. Uusvanha produktio on myös kunnianosoitus eläkkeelle jäävälle Jaakko Ryhäselle. Hänelle Talvelan varamiehenä laulaminen merkitsi aikanaan laulajauran lähtölaukausta.
Kiusausten ohjaaja Jussi Tapola, nyt jo edesmenneen Puurusen assistentti, on siis tavoitellut alkuperäisyyttä, mutta kertoo käsiohjelmassa, että ”tulkinta on prosessi”. Hän on sirotellut ohjaukseen nykyajan eleitä, mutta perusvire on säilytetty 70-lukulaisena. Lopputulos on kompromissi, jota seuratessa paikat puutuvat, eikä teos pääse oikeuksiinsa.
Näyttämötoiminta on kieltämättä vanhanaikaista. Tanssijat muistuttavat naisvoimistelijoita ja kertomus etenee kuin uudessa väritelevisiossa konsanaan. Tunnelmanvaihdokset on kuvattu niin selkeästi, että kaikki ymmärtävät. Tuohikontin kanssa pelehtiminen naurattaa.
Jaakko Ryhänen on luonnollisesti vaikuttava kärsiessään Paavo Ruotsalaisena. Välillä katsoja hieraisee silmiään: onko siinä sittenkin Talvela-vainaa? Riittana on totinen Päivi Nisula, jonka epätasainen ääni parani vasta esityksen loppupuolella. Tenori Jyrki Anttilan Juhana on esityksen valopilkku. Hänellä on monin paikoin erittäin loistelias tenoriääni.
Kansallisoopperan emeritus-maestro Ulf Söderblom on oikea mies kapellimestariksi, mutta välillä kaikki osapuolet eivät silti tavoittaneet toisiaan. Puherooleissa olleet Eeva-Maija Haukinen ja Susanna Anteroinen joutuivat paikoin huutamaan orkesterin yli. Intensiivisimmät hetket koetaan loppukohtauksessa, kun laulu lakkaa ja Ryhänen tekee kuolemaa hitaasti.
Viimeiset kiusaukset ei puhuttele tällaisena alkuperäisen viritelmänä. Taide muuttuu nyt nopeammissa sykleissä kuin koskaan. Tässä esityksessä 1970-luku näyttäytyy niin liikuttavan intomielisenä, että aidosti koskettava taideteos on vaarassa muuttua koomiseksi. Kokkosen ooppera tarvitsisi raikkaan, ajassa kiinni olevan toteutuksen.
Janne Koskinen
Viimeiset kiusaukset Kansallisoopperassa 31. maaliskuuta asti
