Jos Oscar-ehdokkuuksien määrä takaa elokuvan laadun, kung fu -fantasia Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme kuuluu vuoden parhaimmistoon. Draamoistaan tunnetun Ang Leen (Jäämyrsky, Järki ja tunteet) vauhdikas uutuus on ehdolla kymmenessä eri sarjassa, ja ainakin parhaan vieraskielisen elokuvan palkinto on jo käytännössä tiikerin taskussa.
Naisenergiaa ja yksinkertaista mutta vankkaa elämänviisautta tarjoava Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme on sekä suuren yleisön että asiantuntijoiden suosikki. Se on saanut Yhdysvalloissa enemmän katsojia kuin yksikään toinen ei-englanninkielinen elokuva, ja jokseenkin kaikki jenkkikriitikot listasivat sen viime vuoden kymmenen parhaan elokuvan joukkoon.
Elokuvan nähtyään on helppo olla samaa mieltä Ang Leen kanssa siitä, että ”kung fu on puhdasta elokuvaenergiaa: rajua, coolia ja hauskaa. Se herättää halun tehdä elokuvia”.
On mielenkiintoista nähdä, miten Suomen arvostelijat ottavat Hiipivän tiikerin vastaan, sillä osa heistä vihaa kung fu -elokuvia kuin ruttoa. Eivätkä he vihaa vain yksittäisiä elokuvia vaan koko genreä, kuten esimerkiksi Ilta-Sanomien Tarmo Poussu ja City-lehden Harri Närhi.
Tammikuussa 1999 Poussu antoi huonoimmat mahdolliset pisteet Tsui Harkin eepokselle Once Upon A Time in China. Poussun moittimat viat eivät olleet ensisijaisesti Harkin elokuvassa vaan itämaisten toimintaseikkailujen ”höperössä lajissa”. Elokuvat, joissa ”tarunomaiset kung fu -taiturit mätkivät toisiaan pomppien kuin painovoimaa ei olisikaan”, ovat Poussusta yhtä mitättömiä kuin ”intiaanien ammuskeluun keskittyvät rutiinilänkkärit, jollaisia enää harvoin eksyy edes televisioon”.
Näillä perusteilla myös Hiipivä tiikeri voi saada Ilta-Sanomilta heikon arvosanan, sillä elokuvan kung fu -taiturit Chow Yun-Fat ja Michelle Yeoh uhmaavat painovoimaa juoksemalla puiden latvoissa ja joskus kokonaan ilmassa. Luonnotonta!
Syksyllä 1996 Cityn Harri Närhi julisti elokuvan Fong Sai-Yuk arvostelussa, että ”kung fu -leffat ja muut karateninjailut ovat pelkkää paskaa”. Närhen mukaan alan elokuvia harrastavat ”vain korsolaiset liimanhaistelijat ja muut malmilaiset lippisväärinpäinäimet, jotka ovat jääneet kotona ilman rakkautta, ynnä kaaliltaan kaalimadon asteelle”.
Kriitikolla on tietenkin oikeus antaa tarvittaessa kärjistettyjä ei voisi vähempää kiinnostaa-lausuntoja. Kokonaiseen elokuvalajiin kohdistuva puolivillaisesti perusteltu halveksunta tuntuu kuitenkin oudolta, jos sen esittäjä on olevinaan jonkinasteinen elokuvan tuntija.
Siteerattujen kirjoittajien puolesta voi sanoa, että heidän asenteensa ei ole epätavallinen vaan Suomessa hyvinkin yleinen. 90-luvulla mediaan on toki ilmaantunut joitakin eksoottisista elokuvamaista loputtoman innostuneita ksenofiilitoimittajia, mutta Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleja edeltävinä aikoina liikuttiin toisessa ääripäässä. Avoin negatiivisuus on hallinnut kung fu -genren käsittelyä Suomessa 1970-luvun alusta asti. Tuon ajan petervonbaghien inho perustui kai enemmän kuulopuheisiin kuin omiin kokemuksiin, sillä Bruce Leen ja kumppanien seikkailuja ei esitetty Suomessa, kiitos Valtion elokuvatarkastamon systemaattisen kieltopolitiikan.
Ruotsissa läheskään kaikki kung fu -elokuvat eivät juuttuneet sensuuriin. Uskon, että niiden täkäläinen erityiskohtelu liittyy Suomen maantieteelliseen sijaintiin ”itäisenä” länsimaana. Kulttuurissamme on suojeluskunta-ajoista asti elänyt kuva aasialaisesta kulttuurista barbariana, joka uhkaa romuttaa hauraan länsimaisen sivistyksemme. Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että Bruce Leehen, John Woohon ja Jackie Chaniin on suhtauduttu ennemmin mongolivalloittajina kuin elokuvantekijöinä.
Ang Leen Hiipivä tiikeri välttää tämän kohtelun, koska Oscar-ehdokkuudet ja jenkkilevitys ovat tehneet siitä hyväksytyn osan länsimaista kulttuuria jo ennen kuin se tulee Suomeen. En hämmästy, jos aiemmin ehdottoman kung fu -kielteiset kriitikot lähtevät mukaan seikkailuun ja unohtavat vanhat ennakkoluulonsa. Oscareilla on voima tehdä mistä tahansa taidetta, jopa korsolaiseen liimanhaisteluun rinnastetusta mäiskeestä.
Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme saa ensi-iltansa 23.3.
Lauri Lehtinen
