02. maaliskuuta 2001
Teksti:

Brasilia vietti viime vuonna perustamisensa 500-vuotisjuhlia. Samban, lambadan, caipirinhan ja huippujalkapallon ystävät saavatkin viime kädessä kiittää portugalilaista löytöretkeilijää Pedro Álvares Cabralia, joka saapui Bahian rannikolle huhtikuussa 1500.
    Ensi töikseen eurooppalaiset valloittajat tuhosivat alkuperäisväestön miltei sukupuuttoon ja turvatakseen tupakka- ja sokeriruokoviljelmiensä huikeat tuotot perustivat Atlantin yli rahdattujen afrikkalaisten varaan yhden kaikkein raaimmista orjainstituutioista kolonialismin historiassa. Tuolloin alkaneen tapahtumasarjan vaikutukset tuntuvat yhä – ja erityisen voimakkaina juuri Bahiassa, Brasilian köyhässä mutta ilontäyteisessä sydämessä.
    Bahia on afrobrasilialaisen kulttuurin keskus, jonka juuret ovat syvällä orjuuden ajassa. Bahiassa ovat saaneet alkunsa niin samba kuin afrikkalaiselle joruba-perinteelle pohjaava candomblé-uskontokin. Samoin bahialaisilla orjaplantaaseilla syntyi rituaalimaiseksi leikiksi naamioitu puolustustaito capoeira. Nämä kaikki syntyivät vastarintana valkoisen isännän vallalle.
    Capoeirassa oli pohjimmiltaan kysymys itsepuolustuksesta, johon orja voisi turvautua viimeisenä oljenkortenaan hengenvaarallisessa tilanteessa. Tällaisessa tilanteessa orja oli usein alhaalla maassa, erittäin alistetussa asemassa. Tästä huolimatta hänen oli kyettävä yllättämään valkoinen isäntänsä. Hyökkäyksen oli oltava niin tehokas, että se lopettaisi taistelun kerralla.
    Tämänkaltaisten taistelutaitojen harjoittelua isännät eivät tietenkään sallineet. Tästä syystä capoeira naamioitui näyttäväksi, musiikin mukaan tehdyksi rituaalimaiseksi liikehdinnäksi, tietynlaiseksi peliksi ja leikiksi.
    Näin orjat onnistuivat hämäämään valkoisia isäntiään, jotka luulivat, että orjat vain harrastivat kummallisia rituaalipuuhiaan, vaikka todellisuudessa he opettelivat tappavia itsepuolustusliikkeitä. Aivan varhaisessa vaiheessa, ennen musiikin mukaantuloa, capoeiraa kutsuttiin viattomasti ”angola-leikiksi” (brincadeira de angola).
    Orjuus lakkautettiin Brasiliassa virallisesti vuonna 1888, mutta tämän jälkeenkin capoeira oli pitkään kiellettyä. Capoeiraa myös pelättiin, sillä vuosisadan vaihteessa ja myöhemminkin se kuului kaikkein pahamaineisimpien rikollisten perustaitoihin.
    1930-luvulla capoeira jakautui kahtia. Mestre Bimba sekoitti silloin vanhaa capoeiraa ja merimiehiltä oppimiaan itämaisia taistelulajeja ja kehitti vauhdikkaan taistelulajin, jota kutsuttiin aluksi nimellä ”bahialainen yleistaistelulaji” (luta regional baiana). Myöhemmin siitä alettiin käyttää nimitystä capoeira regional. Tästä on saanut alkunsa myös se matkailumainoksista ja musiikkivideoista tuttu akrobaattinen show-capoeira, jolla ei ole enää paljoakaan tekemistä alkuperäisen capoeiran kanssa.
    Bimban kanssa samoihin aikoihin Salvadorissa, Bahian pääkaupungissa, elänyt ja vaikuttanut Mestre Pastinha seurasi puolestaan vanhan, orjuuden ajoilta periytyvän capoeiran henkeä. Tätä perinteistä capoeiraa alettiin nyt kutsua nimellä capoeira angola erotukseksi Bimban kehittämästä taistelulajista. Pastinhasta tuli capoeira angolan harjoittajien, angoleirojen, oppi-isä ja mestari. Vaikka Pastinha oli suuresti kunnioitettu angoleiro-mestari, hän kuoli köyhänä, sokeana ja kaikkien unohtamana 92 vuoden iässä 1981.
    Itse asiassa koko capoeira angola oli halveksunnan ja vainon takia vähällä kadota kokonaan. Vaikka Bimba oli onnistunut 1950-luvulla saamaan kehittämälleen capoeiran uudelle muodolle jonkin verran hyväksyntää Brasiliassa, ennakkoluulot eivät kuitenkaan täysin hävinneet. Muun muassa virkavalta vainosi erityisesti perinteistä capoeira angolaa ja sen harjoittajia. Siksi angoleirot vetäytyivät pois yleisestä tietoisuudesta. Vainon syynä oli angolan tausta: se oli mustien ja kaikkein köyhimpien kansankerrosten epäilyttävää perinnettä.
    Vasta aivan viime vuosikymmeninä capoeira angolasta on tullut edes jossain määrin hyväksyttyä kulttuuriperinnettä Brasiliassa. Silti yhä vieläkin capoeira angola toimii Bahiassa nimenomaan köyhien mustien yhteisöllisenä tukena ja vastavoimana valkoisen kulttuurin vallalle.
    Jos hyvinvoivan valkoisen yläluokan poika tai tyttö haluaa Brasiliassa harrastaa capoeiraa, hän ei matkaa slummeihin tutustuakseen angolaan. Hän menee ilmastoituun urheilusaliin, jossa hän pääsee harrastamaan regionalia sellaista kuukausimaksua vastaan, joka voi reilusti ylittää slummissa asuvan köyhän ihmisen kuukauden tulot. Eikä hän välttämättä ole edes koskaan kuullut angolasta, puhumattakaan siitä, että hän olisi koskaan käynyt favelassa, slummissa.
     Jossakin niistä lukemattomista Salvadorin faveloista ihmiset kokoontuvat pieneen sisätilaan. Kenties candomblé-temppeliin. Soittimet viritetään ja capoeira-juhla alkaa. Kuuluu berimbaun rytmikäs kutsu. Vamos embora, camará! Lähdetään, ystävät!
    Mestre laulaa ensiksi ladainhan, jossa hän ylistää capoeiraa, omia juuriaan, ehkä Salvadoria. Tai hän saattaa kertoa tarinan Zumbista, orjasta, joka taisteli itsensä vapauteen valkoisen miehen vallasta. Kun hän aloittaa chulan ja kiittää laulussa niin jumalaansa kuin opettajaansakin, koko ympyränmuotoiseen piiriin asettunut joukko vastaa hänelle kuorossa.
    Ja pian piirin keskellä betonilattialla pyörii hitain, hypnoottisin liikkein kaksi vartaloa toistensa ympärillä. Kaksi äärimmäisen keskittynyttä angoleiroa kuuntelee berimbaun lähettämiä viestejä. He liikkuvat lähellä maata käsien, jalkojen ja pään varassa musiikin mukana ja asettavat toisilleen kysymyksiä ja antavat toisilleen vastauksia.
    Sitten toinen pelaajista yrittää hämätä. Hän vapauttaa mandingan. Koska myös toinen pelaaja on yllätykset, petokset ja ovelat juonet hyvin tunteva malícian mestari, hän ei ole harhautettavissa. Tietenkin hän saattaa teeskennellä sitä ja naamioida näin omat todelliset tarkoitusperänsä.
    Matalaäänistä gunga-berimbauta soittava mestre laulaa nyt: ”Capoeira Angola, mandinga de escravo em ânsia de liberdade” – Capoeira angola, vapautta tavoittelevan orjan salainen tieto. Mutta nämä kaksi vanhaa mandingeiroa tuntevat toisensa ja toistensa kujeet liian hyvin selvittääkseen paremmuuttaan. He kättelevät ja halaavat toisiaan ja antavat sitten pelivuoron nuoremmille.
    Ketteryydessä nuoremmat angoleirot saattaisivat hyvinkin voittaa vanhat mestret, mutta malíciassa, orjuuden perintönä seuraavassa ja capoeiralle keskeisessä hämäystaidossa, he jäisivät auttamatta toiseksi.
    Kaikkein nuorimmilla capoeiristoilla on kuitenkin vielä aikaa oppia. Paikalla on nimittäin paljon innokkaita lapsia, joista nuorimmat saattavat olla vain 3-vuotiaita. Capoeira-juhla on avoin kaikenikäisille, ja samassa tilassa toimii myös favelan lapsille tarkoitettu capoeira-koulu.
     Salvadorin faveloissa asuvat lapset näkevät kotinurkillaan pelkkää köyhyyttä, väkivaltaa ja huumeita. Lapset viettävät kaiken aikansa kaduilla, ja ilman minkäänlaisia harrastusmahdollisuuksia he ajautuvat helposti rikollisuuteen ja huumeiden käyttöön.
    Slummi on heidän ainoa maailmansa, joten heillä ei varttuessaan ole edes mahdollisuutta irrottautua köyhyyden noidankehästä. Etenkin kun brasilialainen koulujärjestelmä on niin huono: kunnollista opetusta voivat saada ainoastaan ne, joilla on varaa maksaa.
    Tällaisessa tilanteessa capoeiralla on entistäkin suurempi kulttuurinen ja yhteisöllinen merkitys. Capoeira-koulut tarjoavat slummilapsille mahdollisuuden harrastukseen, joka auttaa heitä selviytymään muuten hyvin vaikeissa oloissa. Fyysisen ja henkisen harjoituksen lisäksi lapset saavat capoeira-kouluista vanhempien ihmisten tukea, jota heiltä usein puuttuu. Sen lisäksi, että capoeira angola on keskeinen osa afrobrasilialaista identiteettiä, sillä on siis candomblén tavoin myös tärkeä sosiaalinen tehtävä köyhässä Bahiassa.
    Salvadorin asukkaista 80 prosenttia on mustia ja 80 prosenttia erittäin köyhiä. Käytännössä kyse on samoista ihmisistä. Vaikka valtavien tuloerojen Brasiliassa ei ole rotuerottelua, taloudellinen apartheid ajaa siellä saman asian. Vaikka Brasiliassa ei ole enää orjuutta, orjuuden kahleet eivät ole kunnolla katkenneet.
    Valitettavasti seuraavat capoeira-laulun sanat pätevät yhä: ”Beira mar, e de ioiô. Beira mar, e de iaiâ”. Merenranta, se on isännän. Merenranta, se on emännän. Ja meri sentään on angoleirolle tärkeä elementti!

Martti-Tapio Kuuskoski

Martti-Tapio Kuuskoski on Helsingin yliopiston tutkija ja angoleiro.