30. maaliskuuta 2001
Teksti:

Minulta kysytään usein, olenko hankkinut DVD-soittimen ja lopettanut aikansa eläneiden videokasettien kelailun. Vastaus on pysynyt samana vuodesta toiseen. Siirryn kyllä joskus DVD-aikaan, mutta mitään kiirettä ei ole. Aina kun mietin asiaa tarkemmin, systeemin vaihto lykkääntyy vähintään puolella vuodella.
    Toisin kuin videonauhureita, DVD-koneita ei käytetä juuri muuhun kuin elokuvien katseluun. Viime joulumarkkinoilla oli noin 800 suomeksi tekstitettyä DVD-elokuvaa. Elokuvia on suunnilleen yhtä paljon kuin tavallista huonommassa videovuokraamossa, ja Hollywood-keskeinen tarjonta vastaa muutenkin Taka-Ankialan R-kioskin leffanurkan antia. Uusia nimikkeitä tulee tietenkin jatkuvasti myyntiin, mutta niistä ei näy löytyvän ratkaisua DVD-skenen imago-ongelmiin: yllättävyyden, riskinoton ja historiantajun puutteeseen, jolta on toki vaikea välttyä, jos kohdeyleisöksi halutaan vain tasaisen varmasti kuluttavia wannabe-juppeja.
    DVD:n lanseerauksen yhteydessä Hollywood viipaloi muun maailman rahastettaviin markkina-alueisiin. Suuren yleisön DVD:t on varustettu aluekoodein, joiden tarkoitus on estää ihmisiä katsomasta heidän koodialueensa ulkopuolelle tarkoitettuja DVD-levyjä. Muutenhan he voisivat nähdä elokuvat jo ennen niiden paikallista ensi-iltaa!
    Vain suurten levittäjien etuja palvelevista näköesteistä ei ole iloa katsojalle, ellei hän saa kicksejä markkinakoneiston manipuloinnille antautumisesta. Alueiden erillisyyden vaalimisesta huolimatta eri maiden DVD-hyllyjen sisällöt ovat yhdenmukaisempia kuin videovalikoimat, joissa on pakollisten Gladiaattorien lisäksi aina edes vähän paikallisväriä.
    Mainoskampanjoiden DVD-utopiaan kuuluu soittimen ympärille rakennettava kotiteatteri, jossa kuvanlaatu ja äänentoisto ovat samaa tasoa kuin elokuvateattereissa. Teknosatsauksen jälkeinen ideaalitila lienee show-ominaisuuksiltaan Kinopalatsin pikkusalia muistuttava olohuone – epäilemättä joidenkin silmissä kutsuva tila.
    On kuitenkin myös katsojia, jotka viihtyvät elokuvateatterissa mutta eivät halua asua sellaisessa. Vaikka thx-kaiutinsysteemit lisäävät elokuvaelämykseen potkua, kaipaan niitä kotiini yhtä vähän kuin Tennispalatsi 1:n jättikangasta. Ja eikö elokuvakulttuurin yksi peruspointti ole se, että tulee vähän käytyä ulkona?
    Kolminumeroisia summia maksavat DVD-levyt kestävät käyttöä eri tavalla kuin halvat ja rakeiset videot. Kulumattomuudesta ei kuitenkaan ole välttämättä käytännön hyötyä. Ehkä Gone in 60 Seconds on ansiokas vauhtipläjäys, mutta pitääkö se omistaa muodossa, joka säilyy priimakunnossa sukupolvelta toiselle? Voi myös kysyä, tuleeko kertakäyttöviihteeseen kovia ikuisuusarvoja, jos se varustetaan klikattavalla valikolla, jonka avulla voi vaihtaa suomenkielisen tekstityksen islanninkieliseen kesken repliikin tai kuunnella audioraitaa, jossa Mel Gibson kertoo, että hänen näyttelemänsä rooli oli haastava.
    Alan kriitikoilla on tapana jakaa elokuville erilliset arvosanat sisällöstä ja DVD-ominaisuuksista. Jälkimmäisessä sarjassa DVD-yleisölle tuotetut lisämateriaalit ovat omiaan nostamaan pisteitä. Kauan ennen DVD-aikaa tehty Walt Disneyn Fantasia on DVD:nä luonnollisesti huonompi ostos kuin DVD-lisukkeiltaan runsaampi Fantasia 2000. Historiallisesti merkittävät teokset häviävät lähes aina uutuuksille tekniikkaskabassa, ja siksi kai DVD-maahantuojat ovat niin haluttomia julkaisemaan niitä.
    Kotiteatterin rakentelu ei tunnu mielekkäältä, ellei sen jatkeena ole vähintään sadan elokuvan DVD-kirjastoa, jonka kokoaminen ilman laitehankintoja maksaa noin 15 000 markkaa. Koko laskun maksaminen voi olla vaikeaa, mutta toistaiseksi on vaikeampaa saada kasaan sata DVD-elokuvaa, jotka kannattaa omistaa.

Lauri Lehtinen