Sika näki unta, että vieraili Beelsebubin luona Manalassa. Tämä tapahtui pari viikkoa sitten Viivi ja Wagner -sarjakuvassa, joka kuuluu monen suomalaisen aamupalapöytään yhtä varmasti kuin suodatinkahvi.
    Sarjakuva jätti lähtemättömän viehättävän tunnelman. Ehkä siksi, että se kertoi jotain hyvin oleellista meidän suomalaisten suhteesta Pahan Ruumiillistumaan. Muistelkaapa vain Hugo Simbergin piru-hahmoa, joka itkeskelee loukkaantunutta häntäänsä tai kerjää emännältä ruokaa lapsilleen. Kyseessä ei ole pelottava pahan valtias, vaan ihan tavallinen piru.
    Suomalainen piru on yhtä lähellä ihmistä kuin elämän kurja arki, jossa tekee mieli varastaa pikkuveljen leikkiauto, luntata kokeissa tai huijata pomolta lisää lomaa ja liksaa. Liikuttavat ja lapselliset paholaishahmot muistuttavat, että ylevimmänkin moraalin ydin on lapsuuden teoissa.
    Tosi elämässä pahuus kiehtoo usein ihmisiä, jotka itse ovat valtavan idealistisia ja hyviä. Juuri siksi nuorten finninaamojen voi antaa ihan rauhassa diggailla heviä. Kuka nyt hyvästä tietäisi, jos ei tunne pahaa itsessään, tiesivät jo varhaiset kristityt, jotka vetäytyivät erämaahan mietiskelemään.
    Suomalaisia pirunkuvat liikuttavat, sillä ne kertovat, ettei paha ole pelottavan kaukana, vaan vähän liiankin lähellä, jotta sitä huomaisi.
     Samalla inhimilliset paholaiset muistuttavat anteeksi antamisen tärkeydestä. Paha ihminen näkee kuvissa itsensä ja kaltaisensa heikot, joiden perisynti on yksinäisyys. Hornaan ei ole enää tunkua, suree Viivin ja Wagnerin piru, ja lopettaa:
    ”Kun tunnen itseni oikein yksinäiseksi, kuuntelen heviä.”

Anna-Kaisa Pitkänen

Muuta kiinnostavaa:

• Ei artikkeleita