16. maaliskuuta 2001
Teksti:

Oireet: Ulkomaille vuosia sitten paennut lukioaikojen ihastukseni päivitteli meilissään, että rakkaus ei tunnu koskaan loksahtavan kohdalleen. Daa, minä ajattelin, miten se voisikaan? Kaikki ihmiset (minua lukuun ottamatta) ovat nimittäin ymmärtäneet rakkauden – kuten kaiken muunkin – aivan väärin.

Diagnoosi: Nykyisellä parikymppisten sukupolvella ei ole minkäänlaista tajua romansseista, ihastumisen huumasta, rakkauselämästä.
    Nykynuoret haluavat parisuhteeseen vain päästäkseen leikkimään kotileikkejä.
    Tiedättehän kuvion. On niin kallista ja epäkäytännöllistä asua yksin. Kukaan ei kuuntele iltaisin minun-minun-minun murheitani. Seinätkin tuntuvat kaatuvan päälle. Te tiedätte kuvion.
    Niin sitä sitten tavataan joku ja ”rakastutaan” (tai paremmin sanottuna: todetaan kumppanin muodollinen sopivuus sekä pohjustetaan tulevaa yhteiselämää valehtelemalla ja tekemällä helvetisti kompromisseja). Muutaman kuukauden kuluttua on ajankohtaista kantaa kamat yhteiseen kivaan pikku kaksioon. Niinhän kunnon pariskunnat tekevät.
    Yhdessä asuminen tuo paljon etuja. Saa suhteellisesti halvemman asunnon, henkilökohtaisen terapeutin joka illaksi kuuntelemaan murheita ja säännöllisen sukupuolielämän. Oman pikku perheyksikön. Jipii! Se kelpasi vanhemmillemme, niin miksei meillekin!
    Nuorisomme kotileikit varjostavat huolestuttavasti romanttisena rakkautena tunnettua asiaa. Kun säntää avoliittoon heti kun vain pääsee, mihin jäävät romanttiset illat, rakkaudesta väpättävä epävarma sydän, epämääräiset tapaamiset hiljaisissa kahviloissa…?
    Jos haluaa perustaa kodin ja perheyksikön, kai minä sen jotenkin saatan melkein osittain ymmärtää. Mutta pitääkö sen kaiken tapahtua, kun on hädin tuskin täyttänyt 20 vuotta? Ehtisi kai sitä hieman vanhempanakin?
    Sen lisäksi, että nuorisollemme rakkaus on pragmaattisuuteen verhottu syy kodinperustamisleikkeihin, rakkaudella on taipumus olla hyvin itsekästä. Minäminäminä-sukupolvemme näkee rakkaussuhteet keinona saada jotain: sosiaalista hyväksyntää, hellyyttä, seuraa. Nuoriso on fiksautunut harhaiseen ajatukseen, että rakkauden pitää johtaa johonkin.
    Meiliystäväni rakkauselämä on sujunut kummemmitta sotkuitta, onnellista kyllä. Olen samaa mieltä hänen väitteestään. Minä rakastuin viimeksi vajaat kaksi vuotta sitten. Se johti ilmiömäiseen sotkuun, nostalgista kyllä. Minä suren, mutten välitä, niin se vain menee.

Mitä asialle pitää tehdä: Meidän täytyy luopua ajatuksesta, että rakkaudella täytyy olla tarkoitus ja että sen täytyy johtaa johonkin, nimenomaan perheyksikön perustamiseen. Me emme saa enää uskotella itsellemme, että meitä varten on olemassa vain yksi oikea henkilö ja että voimme rakastaa vain yhtä ihmistä kerrallaan.
    Meidän täytyy myös lakata suremasta sitä, että suuri rakkautemme ja valtava ihastuksemme meni joskus täysin pieleen.
    Se on vain poika tai tyttö. Se ei ole maailmanloppu.

Miten todellisuudessa käy: Mikään ei tee ihmistä onnellisemmaksi kuin rakkaus. Kun asiat pistetään suurelle vaa’alle, ihmisten itsekkyyden takia rakkaus tuottaa maailmaan kuitenkin enemmän apatiaa kuin onnea.

Sami Rainisto